Kaikille niille, joita pitkä blogihiljaisuus huolestuttaa, ilmoitan, että olemme edelleen hengissä. Tai siis ainakin toiset ovat, itsestäni en ole aivan varma.

Monta viikkoa meni itseltäni kuin unessa, missä suurimmaksi osaksi olinkin. Kaaduin suunnilleen suorin vartaloin milloin minnekin, ennen kuin tajusin, että itse asiassa taidan sairastaa pahaa anemiaa – tämä sen jälkeen, kun olin sen verran tajuissani, että ymmärsin suorastaan sairaalloisen väsymyksen ja käsivarteen ilmestyvien mustelmien (plus yhden, joka tuli suoraan kasvoille ja muutti minut entistä mielenkiintoisemman näköiseksi) olevan oikeasti seurausta jostain. Nautin parhaani mukaan nokkosuutetta ja kaikenlaista muuta verta vahvistavaa, mutta silti kesti hyvän tovin, ennen kuin olo oli edes hiukan parempi. Hyvähän se ei ole vieläkään, mutta ilmeisesti olen tokkuraisimpinakin aikoina onnistunut sentään jotenkuten hoitamaan eläimet, koskapa ne ovat kunnossa.

Sitten on vielä lisäksi tämä jotakuinkin krooninen bronkiitti, joka ei tee asioita ainakaan helpommaksi. Hain siihen nyt jo kolmannen antibioottikuurin, kun yskä tuntui repivän keuhkot hajalle, mutta eipä siitäkään paljon iloa ole ollut. Tällä kertaa sain yskään ainoastaan sitä kortisonia, joka ei juuri tunnu auttavan.

Joka tapauksessa kirjoittaminen on jäänyt kokonaan, kun suuren osan päivistä vietän vaakatasossa, ja muistakin asioista on ollut pakko tinkiä, kun tuntui jo hengenlähtö uhkaavan. Olin jo todella huolissani, ettei kukaan osaa minua edes kaivata, eivätkä koirat päästäisi ketään sisäänkään, ja kuinka kaikille eläimille sitten täällä edes kävisi, jos nyt heittäisin henkeni.

Niin paljon kuin inhoankin sisällä pidettäviä pantoja, olen joutunut laittamaan koirille aamulla pannat kaulaan (sanoinko jo, että tosi suuren osan ajasta on myös pyörryttänyt, eikä ole paljon viitsinyt kumarrella) ja ottanut ne illalla pois. Onneksi ne voivat sentään edes iltaisin olla pihalla, kun naapurin piski on enimmäkseen sisällä, kun kävelyt ovat olleet säälittävän lyhyitä.

No, tänään sain kuitenkin pitkästä aikaa harjattua koirat ilman että pyörryin pystyyn, ja muutenkin elämä tuntuu välillä vaalenevan, että ehkä tästä vielä henkiin jää.

Tämä nyt ei ole mukavaa luettavaa, mutta yritän nyt edes vähän selittää, miksi olen aika lailla pois pelistä ainakin toistaiseksi. Jos joku on saanut allekirjoittaneelta tavallistakin sekapäisempiä viestejä, niin se johtuu ihan tästä huonosta kunnostani – en tiedä vieläkään, mikä muistamastani on unta ja mikä totta, ja sen muistinkin kanssa on edelleen vähän niin ja näin…

Pörrikin tässä hötäkässä täytti 12 vuotta 6.9., mutta sitäkään ei taidettu paljon juhlia.

Näin. Äkkiä se elämä muuttuu ihan muuksi kuin toivoisi, mutta on tässä sentään jo toivoa paremmasta. Ehkä.