Aikaisia%20kukkijoita%20012.jpg

 

Aikaisia%20kukkijoita%20009.jpg

 

Kevät on jo täällä, ja hartaasti toivon, ettei talvi enää saa päähänsä tullakaan näille kulmille.

 

Koiratarjotin%20009.jpg


Tässä on pihamme ensimmäinen auennut narsissi. Se oli itsekin havainnostaan niin järkyttynyt, että pyörtyili pitkin maata, mistä sitä ei saanut enää tolpilleen, ja päätin sitten tuoda sen sisälle, ennen kuin kiitävät koirat vahingossa talloisivat sen. Täällä sillä on sentään seuranaan väriherneen oksa tuosta kukkamaasta, missä se jostain syystä kukkii parastaikaa täyttä häkää. Koko puska tuoksuu kaiken lisäksi niin hyvältä, etten ole enää edes pahoillani siitä, että ostin aikoinaan ne kaksi alkua, ennen kuin tajusin niitä löytyvän täältä ihan ilmaiseksikin.


Tuo narsissi on lisäksi ainoa laatuaan, eli ainoa, jolla on oranssi keskusta, muut ovat niitä tavallisia kokokeltaisia pääsiäisliljoja, jotka kyllä pian aukenevat nekin. Tänään näkyi olevan jo muutamia mukulaleinikkejäkin kukassa pihalla (ainakin muistaakseni ovat sen nimisiä, niitä on kohta kaikki rinteet keltaisinaan).

 

Aikaisia%20kukkijoita%20017.jpg

 

Nämäkin kukkivat jo:

 

Aikaisia%20kukkijoita%20030.jpg

 

Hups...eiku:

 

Aikaisia%20kukkijoita%20025.jpg

 

...siis nämä ;)

 

Aikaisia%20kukkijoita%20015.jpg

 

Ja onpa jokunen laakerinkukkakin jo auennut.


Olen edelleen itsekin viettänyt suuren osan ajastani vaakatasossa, ja jos en tietäisi olevani rokotettu myös tuberkuloosia vastaan, alkaisin epäillä sairastavani vähintään sitä, vaikka yskä aina välillä tuntuukin jo paremmalta (tai siis huonommalta, itselläni sen sijaan on hetkellisesti jo parempi olo…). Lähes kaikki isoäitini sisarukset aikoinaan menehtyivät jo nuorena keuhkotautiin, ja mamma (siis isoäitini) osoitti aina huolestumisen merkkejä, kun yskäni ei tahtonut asettua. Itsekin kuvittelin aina kuolevani viimeistään murrosikäisenä tubiin (niillä vainajilla oli kuulemma kuollessaan niin ylimaallisen heleä iho, että kuvittelin kaupan päälle pääseväni finneistäkin siinä sivussa eroon, vähänkö hienoa). No, täällä sitä sätkitään edelleen, mutta lepoa juuri nyt kaivaten – ei ehkä sitä lopullista, mutta kuitenkin, välillä on ollut kyllä niin väsynyt olo, että sekin on tuntunut houkuttelevalta ;) No ei, ei nyt, kun tunnelin päässä alkaa vihdoin näkyä valoa, joka ei ilmeisesti ole edes vastaantulevan junan lyhty, ja mihin kaikki rakkaat eläimenikin joutuisivat…
Joka tapauksessa voipuneen tilani johdosta meillä alkaa olla niin kamalan näköistä, että jos nyt joku haluaisi tulla tänne sisälle, valehtelisin ilman yhtäkään tunnontuskaa sairastavani vähintään mustaa surmaa.

 

Aikaisia%20kukkijoita%20003.jpg


Eilen kuitenkin kävimme Julien ja Karlin luona, ja Julie auttoi minua skannaamaan ja lähettämään joitain kopioita rakennuspiirustuksista niille ostajille, plus sähköpostin jollekin taholle, joka karhuaa edelleen saataviaan puhelinliittymästä, jonka sopimus päättyi jo vuosi sitten. On tämä uskomaton maa, ei ihme, että kaikki vanhat laskutkin pitäisi säästää, kun laskuttava taho sekoilee sen kun ehtii. Onneksi minulla oli edelleen se sopimus tallella, ja siinä sanotaan selvästi, että liittymä on voimassa kaksi vuotta, ja se kaksi vuotta päättyi jo vuosi sitten. No kuitenkin, onnistuimme lähettämään senkin liitteenä sähköpostiin, jossa selitin asian (ei silti, että se välttämättä vieläkään mitään auttaisi…). Se vaan harmittaa, etten kuulemma voinut lisätä siihen kirjeeseen ”bloody morons”, kuten olisin tahtonut.


Ai niin, se alkuperäinen joulukuun Koiramme-lehti tuli postilootaan lauantaina, niin että nyt niitä on sitten kaksi. Jotensakin kyllä naurattaa, kun oikein virallisessa koira-alan lehdessä pitää todeta, että ”Ei-sana asettaa koiralle rajat.” Voi hyvää päivää. Eivätkö ne saakaan siitä elinikäistä traumaa, kuten nämä uudet koirankouluttajat ovat pelänneet? Toivottavasti joku jo ehti soveltaa sitä käytännössä, ennen kuin perheen ”pusi-pusi-nami-nami-sesse” ehti syödä joulukinkun tai -pukin suihinsa…
Joka tapauksessa, jos nyt joku haluaa itselleen yorkin värikuvallisen rotuesittelyn, niin täältä pesee. Toisen talletan kansiooni, johon olen jo vuosia kerännyt kaikenlaisia Koiramme-lehden rotuesittelyitä ihan asiakkaitakin varten, kun ovat parhaita ja monipuolisimpia tietämiäni.

 

Aikaisia%20kukkijoita%20029.jpg


Ilma ei kyllä täälläkään ole tippaakaan keväinen, sadetta saadaan ilmeisesti vielä monta päivää. Lakanoita on jo kasoittain odottamassa pesua ja senjälkeistä narullepääsyä, kun niitä on aika hankala sisällä kuivattaa. Muutenkin pyykin kuivaminen täällä nykyään kestää ja kestää, ja kaikkea saa kierrättää ympäri huushollia, että edes joskus kuivaisivat jossain patterin lähellä.


Joku kerran kysyi, enkö halua joidenkin tavaroiden pysyvän kanssani koko ikäni, ja sanoin, että lähinnä surisin joidenkin tarpeellisten välineiden, kuten esimerkiksi koirien hihinojen tai sadevarusteiden, tai hevosten riimujen ja loimien häviämistä, kun ilman niitä on vaikea tulla toimeen. Mutta onpahan minullakin sentään joitakin, joiden haluaisin säilyvän, vaikka muistot pysyvät ilman konkreettisia tavaroitakin. Tämä on niistä yksi:

 

Koiratarjotin%20006.jpg

 

Koiratarjotin%20001.jpg


Tämä koiratarjotin on varmaan itseäni vanhempi, kosken muista aikaa, jolloin sitä ei olisi meillä ollut, ja edelleen pidän siitä kovasti. Pienenä mietin aina, minkä noista pennuista haluaisin itselleni, ja muistaakseni se oli joko tuo ruskea tai sitten tuo vasemmanpuoleinen, joka varmasti on kylläkin narttu, vaikka olin aina päättänyt ottaa uroksen itselleni (ja noitahan sitten on ainoastaan ollutkin). No, niihin aikoihin (olisinko ollut jotain kuusivuotias) päätin myös mennä isona naimisiin bernhardilaisen kanssa – naimisiinmenohan minusta tarkoitti vain sitä, että asuttiin jonkun kanssa, ja tottahan nyt bernhardilainen asuinkumppanina päihittää minkä hyvänsä miehen mennen tullen ;)… Bernhardilaista ei kyllä ole huusholliini kuulunut, vaikka joskus 80-luvulla olin ihan kamalassa bernhardilaiskuumeessa taas. Silloin perheeseeni kuului jo kettuterrieri ja kani, ja seuraavana kesänä tuosta kuumeesta kiersimme kaikki kolme ympäri Lappia malmintarkastushommissa renu vitosellamme. Olisipa ollut kiinnostava nähdä, missä se bernhardilainen siinä olisi kyyristellyt ;)


Rio on ollut onnellinen, kun pudotan käpälistäni milloin mitäkin (varsinainen jännitysnäytelmä meillä on pipon heittäminen hattuhyllylle – sitä seuraa kolme silmäparia, josko se sittenkin tipahtaisi takaisin, ja koko kolmikko saisi namia, kun yksi antaa sen takaisin käteeni ), ja hän voi toimia avustajakoirana niitä nostellen. Reilu pari vuotta sitten meillä oli vieraita, joista toinen pudotti lukulasinsa lattialle ja kielsi sitten kauhuissaan Rioa ottamasta niitä, kun tämä oli jo iloissaan menossa apuun. Höh. Heidän koiransa varmaan olisivatkin ne vieneet mennessään ja pureskelleet, mutta ei minun collieni, olisipa vain nostanut ne ylös aiheuttamatta naarmuakaan. Voin ihan pahoin Rion puolesta, ei se nyt mikään pitbull ole…


Toisaalta meillä kyllä sitten on nuo kaksi ainakin osittain erisukuista collieta, jotka kirputtavat niin maan vimmatusti ollessaan oikein iloisia ja tyytyväisiä. Rinti kerran nuorena kirputti muutamassa sekunnissa uuteen yöpaitaani rei’än (se ei ollut vielä päälläni, vaan sängyllä odottamassa pukemista, samoin kuin Rinti, joka ei odottanut siis pukemista, mutta oli muuten vaan supertyytyväisessä tilassa päivän päätteeksi, ja se paita nyt vaan osui hampaisiin). Samoin muutama tyynyliina on kokenut niihin aikoihin rei’ityskäsittelyn, mutta muutenhan noiden purenta on yleensä melko hellä :). Rondo taas nielee kokonaisena kaikki tielleen tulevat kuolleet hiiret, joita kissat joskus onnistuvat tarhastaan nappaamaan…


Ja siis vaikka nyt joskus taannoin sanoin olevani iloinen, etteivät koirani kiipeile seinille silloinkaan, kun päivän aktiviteetit jäävät vähemmälle, niin eihän se oikeasti koirista, tai edes rodusta johdu (bc:n kohdalla en kyllä ole ihan varma), kai minä nyt sen tiedän. Ihan sama tilanne on ollut kaikkien koirieni kohdalla, rodusta tai iästä riippumatta, minähän sen laumanjohtajana päätän, mitä laumani puuhailee, ja jos nyt laumanjohtaja lojuu kuumeessa viikon (tallityöt sentään olen yleensä tehnyt vaikka minkälaisessa rutossa), niin sitten lojuu laumakin – siis ei kuumeessa, mutta rauhassa kuitenkin. On nimittäin tosi monia ihmisiä, jotka joutuvat jatkuvasti keksimään koiralleen jos jotakin ajankulua, ettei se kiipeilisi pitkin seiniä, kun ”ei se millään väsy”. Juu. Ne samat ”väsymättömät” koirat vaan sattuvat olemaan täysiä pomoja niissä huusholleissa…

 

Aikaisia%20kukkijoita%20022.jpg


Joskus kieltämättä on itsellänikin vaikea noudattaa varsinkin sitä tervehtimättömyyssäntöä autoon tai sisälle tullessa ja malttaa edes sitä paria minuuttia olemaan huomioimatta koiraa – varsinkaan tuota nuorinta, joka selvästi osoittaa joka solullaan, että palaamiseni vaikkapa autoon tunnin poissaolon jälkeen on ihaninta, mitä maailmassa voi koskaan tapahtua, ja että olen yksinkertaisesti maailman ihanin ja kaivatuin otus. Ole siinä sitten muuta kuin imarreltu ;)


Kaikille rakastetuille emännille ja isännille ja muillekin valoisaa kevään odotusta.