Yhtenä iltapäivänä, juuri kun olisimme lähteneet lenkille, näkymä portille oli tällainen:

 

Kunnon kuvaa niistä ei saanut ikkunan läpi millään, sillä olivat sen verran liikkuvaa sorttia.
Jean-Marcin possut olivat taas rymistäneet vapauteen. Eikä nyt ollut kyse mistään pikkupossuista, eikä ihan parista, sillä hetken päästä ne löysivät tiensä laitumelle (josta olin onneksi siirtänyt hevoset hetkeä aikaisemmin sisälle), ja niitä oli melkoisesti:

 

 

Sikaisäntää ei löytynyt mistään, auto ei ollut pihalla, eikä minulla ole edes puhelinnumeroaan, joten asialle ei paljoa voinut. Menimme lenkille vasta pimeällä, jolloin possuja ei onneksi näkynyt missään. Jean-Marcin auto näytti sentään palanneen kotiin, mutta en yhtään tiedä, oliko hänellä hajuakaan suojattiensa harhailusta ympäri tienoota. Välillä hän näyttää käyvän jokaisessa kolmesta sikapaikastaan monta kertaa päivässä, mutta sitten taas toisina päivinä tosi harvoin.
Seuraavana aamuna niitä possuja oli liikkeellä vielä ainakin kolme aamulenkin aikoihin. Hetken päästä ne olivat taas laitumella, josta Valle ja Blakkur ajoivat ne riemumielin tiehensä. Yksi sika kyllä istui siinä vaiheessa pyrstöllään ja näytti nauravan, mutta sai sentään sorkat alleen, kun kaksi hevosta laukkasi täysillä kohti. Sen jälkeen niitä ei näkynyt laitumella sen paremmin kuin muuallakaan – onneksi, sillä olin juuri saanut korjattua löystyneet ja katkenneet paimenlangat niiden jäljiltä. Isäntä itse taisi viettää hikisen ja uuvuttavan päivän pyydystäessään possuja ja paikkaillessaan taas kerran niiden rikkomia karsinoita. Seuraavana päivänä Valle näkyi pariinkin otteeseen tähyilevän sille portille, mistä siat olivat laitumelle tulleet – olisi kai kaivannut jotain piristystä päivään.

 

Valitettavasti possut eivät ole olleet ainoita aitojen väärälle puolelle eksyneitä. Valle nojasi taas paimenlankoihin sillä seurauksella, että hetken päästä se ruohosti tuossa kielletyllä ja vaarallisella alueella. Kun ehdin paikalle, se vilisti tiehensä iloisesti hyppien (voisin vaikka vannoa sen nauraneen, mokoman) ja jätti minut taas kerran voipuneena korjailemaan lankoja ja tolppia. Ja tämä siis tapahtui noin tuntia sen jälkeen, kun hevoset olivat itse päättäneet siirtyä pihalta takaisin laitumelle…

Seuraavana päivänä se olikin sitten taas tuolla naapurin pellolla, vaikka moninkertaisten lankojen piti ehdottomasti estää sen pääsy sinne. Onnuin sen luo minkä koiviltani pääsin ja rukoilin, ettei se hullu traktorimies vaan ehtisi paikalla ennen minua. Ketään ei onneksi näkynyt, vaan eipä meinannut Vallekaan antaa itseään suosiolla kiinni, vaan teki parikin laukkakierrosta pienellä pellon osalla, ennen kuin rauhoittui syömään ruohoa siihen laitaan niin että sain sen riimuun. Nyt sillä pellollakin kasvaa jo jotain orasta, ja toivon vaan, ettei isäntä huomaa Vallen jättämiä kuoppia siellä. Tiivistin taas niitä lankoja, ja NYT siitä ei kyllä enää pitäisi edes Vallen päästä läpi… Olen entistä hysteerisempi ja tarkkailen hevosia muutaman minuutin välein, erityisesti tietysti Vallea, jolla on hermostuttava tapa kadota vähän väliä laitumen pusikoiden taakse, niin ettei pitkään aikaan voi olla varma, onko se vielä siellä…

 

Olen huono ihminen. Tämähän ei nyt enää tule yllätyksenä kenellekään, mutta siis oikeasti. Olen pettänyt erästä asiakasta, vahingossa kyllä, mutta kuitenkin. Nimittäin viimeksi kirpparilla sain taas myytyä pari CD:tä, joita en ole koskaan pahemmin kuunnelllutkaan, vaikka ovat autokansiossa majailleet. Hintakin taisi olla vaan muutaman euron yhdellä tupla-CD:llä, jonka joku osti, mutta tiedättekö mitä? Ne levyt ovat edelleen auton kansiossa! Ja minä kun tarkistin ja varmistin moneen kertaan, että joka kotelossa varmasti oli oikeat levyt, vaan en sitten ilmeisesti kuitenkaan tätä. Sain ihan vatsani kipeäksi huomatessani asian vasta kauan sen kirpparin jälkeen, ja hädin tuskin sain nukuttua yöllä. Yhtään en edes muista, minkä näköinen ihminen (mies se kyllä oli, mutta muu on hämärän peitossa) sen kotelon osti. Toivon vaan törmääväni häneen jossain, vaikka sitten yrittäisi kuristaa minut, ja toivon totisesti hänen olleen englantilainen, että osaisin edes selittää tilanteen ja lahopäisyyteni ja pyytää anteeksi. Voi kamaluuksien kamaluus.

 

 

Viime pyhänä ajelimme yhdelle kirpparille ihan siinä toivossa, että saisimme halpoja koirankeksejä ja mahdollisesti muutaman mukavan englantilaisen romaanin 50 sentin kappalehintaan. Minulla on vielä muutama kirja, jotka Julie taannoin toi, mutta jäljellä on enää vain jännäreitä, joissa heti alkuun erilaiset ruumiinnesteet ja                          eritteet lentelevät ympäriinsä, enkä nyt kaipaa enää senlaatuista jännitystä lainkaan elämääni, enkä näköjään pysty noita englantilaisia lukemaan noista kohdista yhtä kursorisesti kuin suomalaisia, jolloin ne tuntuvat vähemmän kamalilta. No juu, koko kylä oli lähes tyhjä lukuun ottamatta muutamaa kojua, joita pitivät enimmäkseen ranskalaiset, että se niistä kekseistä ja kirjoista. Taitavat hyytyä nuo kirpparit kokonaan ennen joulua.

 

 

Välillä ollaan saatu viettää muutama päivä lähes poutasäässä, mutta kurasta ei silti ole puutetta. Piha on suorastaan liukas, ja tallin edusta on niin upottava, että hevoset inhoavat kävellä siitä sisään ja ulos. Vähän väliä saan kiskoa omiakin jalkojani voimalla ylös melkoisen imuvoiman omaavasta mudasta. Pahnoja olen yrittänyt siihen heitellä entiseen tapaan, mutta entiseen tapaan niistä ei paljon iloa ole. Kurassa ja ravassa on meidän päivämme päätettävä. Nih.