Ihan ensin, jos jotakin jäi askarruttamaan Smirren kohtalo, niin ei syytä huoleen. Jostain syystä kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut ottamaan vastuulleen puolivilliä kissaa, joten pakkohan se oli sitten Pohjanmaalle kuskata - tosin parempaa kotia se tuskin olisi mistään saanutkaan. Viimeisenä (Suomessa vietettynä) sunnuntain vastaisena yönä onnistuin lukitsemaan sen kaninluukun taakse talliin ja jopa pyydystämään aamulla boksiin sieltä ilman suurempia vaikeuksia. Sitten Smirre, Colliet ja kuski autoon ja jeepin nokka kohti Peräseinäjokea. Koko matka sujui rauhallisesti, ja perillä Smirre pääsi Annen vanhempien luona lämpimään saunarakennukseen, jossa sai rauhassa toipua ja kotiutua matkan jälkeen. Vielä viimeksi kuullessani Smirre oli edelleen sisätiloissa ja rohkaistunut ja kesyyntynytkin hiukan, ja oppinut käyttämään kissanvessaa, mikä kyllä kissoilta sujuu yleensä luonnostaan aika helposti :)  Annelle ja vanhemmilleen suurensuuret kiitokset kaikesta :)

Samalla matka oli ikävä kyllä meidän ja Jeepinkin viimeinen yhteinen, sillä se lähti seuraavana päivänä Kokkolaan. Niisk, ja vielä suurempi niisk, kun ei mennytkään yksityiselle, niin kuin antoi puhelimessa ymmärtää, vaan jollekin paikalliselle trokarille. No, eipä näistä rikastu, mutta ehkä joskus viisastuu...

Juu mutta takaisin Ranskaan. Seuraavana aamuna kissoista olivat hukassa Tuusa ja Viiru, ja syykin selvisi tutkiessani tarkemmin keittiön kaappien taustoja - sieltä pääsi kissa ihan helposti seikkailemaan pitkin talon sisärakenteita. Olin aika sätky ja huutelin ääneni käheäksi niitä keittiöstä, mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt, kunnes Viiru aikansa seikkailtuaan vihdoin pullahti keittiökaapin verhon takaa, ilmeisesti samaa tietä kuin oli häipynytkin. Tukin parhaani mukaan sen reitin ja jatkoin Tuusan kutsumista, mutta meni varmaan vielä pari tuntia, ennen kuin se ilmestyi keittiön kaappiin. Nyt pysyvät kaappien ovet visusti kiinni ja muut kulkuaukot tukittuina.

Kaupassakin käytiin jo sinä päivänä, ja illalla olin matkasta ja kaikesta niin väsynyt, että olin aivan pyörällä päästäni. Juuri kun olin saanut puut syttymään kaminassa ja lyhtyyn kynttilän ulkorapuille, ilmestyi ovelle palomiehiä. En tajunnut millään, miten ne nyt heti tulivat kun tuli syttyi, ja sentään vaan kaminassa, ja kaiken lisäksi osa oli täkäläiseen tapaan niin komeita, että olivat polvetkin pettää... Aikamme siinä solkattuamme ranskaa ja englantia sekaisin tuli selväksi, että he ovat tavalliseen tapaansa jakamassa ensi vuoden kalenteria taloihin. Voi hyvät hyssykät!

Taisi olla seuraava päivä, kun Karl, toinen talon entisistä asukkaista, tuli varmistamaan, että olemme päässeet hengissä tänne asti. Hän sanoi puhuneensa Jean Marcille, naapurille, että tarvitsen varmaan lähiaikoina lisää puita, ja kehotti minua rohkeasti menemään hänen luokseen, jos näen miehen ja traktorin tuossa kujalla. No, seuraavana päivänä joku mies siinä hääri traktoreineen, ja minähän menin esittäytymään ja kysymään puista. Mies oli jo aika iäkäs, mutta enhän minä ollut naapurini ikää kysellyt, ihmettelin vain, kun hän ei tuntunut olevan lainkaan selvillä puuasiasta, eikä ymmärtänyt englantia yhtään, vaikka Karl sanoi puhuneensa englantia hänen kanssaan hyvällä menestyksellä. Koko keskustelu käytiin siis ranskaksi, ja puolet ajasta olin pihalla kuin lumiukko, mutta saimme sentään sovittua, että hän tulee illalla ja yritämme soittaa jollekin jolta puita voisi saada.

Illalla papparainen saapui, pienessä maistissa ja autolla, mikä sekin oli aika outoa, kun talo on ihan tuossa naapurissa - tai niinhän minä siinä vaiheessa luulin...Jotenkin pääsimme yhteisymmärrykseen, että puiden pitäisi olla kuivia ja ne pitäisi toimittaa tänne - tai niin ainakin luulen -, mutta puiden myyjää ei tavoitettu. Sitten kirjoitimme nimemme paperille, että paremmin tietäisimme toistemme nimet, ja hupsis - sehän olikin Michel, ei siis Jean Marc. Michelillä ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään, varsinkaan kun olin laittanut pelottavia uhkailuja karjuvat isot koirat toiseen huoneeseen, mutta lähti sentään viimein taas köröttelemään autollaan tuonne laaksoon, missä kuulemma asui.

Seuraavana päivänä Michel ilmestyi jälleen, tällä kertaa ilmoittamaan, että kyseisellä miehellä ei ollut haluamiani puita ja että minun olisi syytä puhua asiasta Jean Marcille. Jossain välissä piipahti taas Karlkin, joka ei ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Michel Hervestä. Lopulta hänen vaimonsa Julie tiesi, että Michel on se laakson pohjalla kaneineen ja kanoineen asuva erakko, jota kukaan ei koskaan edes näe...Ja minätyttöhän onnistuin iskemään heti kättelyssä paikallisen erakon ;) Vilkasta tämä ranskalainen maalaiselämä...

Vihdoin sitten tavoitin ihka oikean Jean Marcin, joka on huomattavasti nuorempi kuin Michel, puhuu suht hyvää englantia ja on varsin mukava ja huumorintajuinen kaveri. Hänen kanssaan sitten käytiin pakullaan hakemassa vihdoin joltain kuivia puita. Meidät kutsuttiin kyseisessä paikassa väkisin sisälle,missä tarjottiin kakkua ja viiniä (Jean Marcille) ja vettä (minulle, etten tukehtuisi kakkuun, vaikken viiniä halunnutkaan), puhuttiin bretonia ja ranskaa (enimmäkseen muut, jotka kyllä ilahtuivat suuresti kun onnistuin muotoilemaan jonkin sanottavani myös ranskaksi), ja lähdettiin taas viinin voimalla (se oli kyllä pieni lasillinen) huristelemaan kotiin päin.

Olin jo etukäteen niin suruissani jeepistä luopumisesta, että katselin jo Suomessa netistä paikallista autotarjontaa Julien lähettämästä linkistä. Siinä vaiheessa olin jo päätynyt siihen tulokseen, etten kuitenkaan maasturia täällä tarvitse, vaikka kuinka niistä tykkään, ja kehittänyt himon suht uusiin Berlingoihin, siis sitikan tilaihmeeseen. Parin päivän päästä saapumisestamme huristelimme reissarilla kohti Quimperia, jossa oli yhdessä liikkeessä myynnissä ihana punainen Berlingo, ja samalla reissulla ostin kyseisen yksilön ja sovin hakevani sen lauantaina, kunhan siihen olisi asennettu radio (!, siinä ei todellakaan ollut kuin aukko kojelaudassa).

Lauantaina tuli sitten heti aamusta muuttokuorma ja vähän myöhemmin Karl, joka oli luvannut kyyditä minut hakemaan uutta autoani. Ja niin tuli Barney the Berlingo kotiin :). Se on siis punainen (tärkein ominaisuus, varsinkin täällä harmaansävyisten autojen maassa), viime vuoden malli ja reilu 20 000 ajettu, eli käytännössä uusi. Ilahduttavaa siinä on paitsi reilu tila koirille ja tavaroille, myös tosi pieni kulutus, jota ei jeepin jälkeen tahdo todeksi uskoa :)

Ensimmäisenä (Ranskan) sunnuntai-iltana meille tuli vieraita Suomesta asti, nimittäin Suvi, Janne ja Anni. Huristelivat tänne Pariisista vimmattua kyytiä luotijunalla, jota olimme sitten Guingampissa vastassa. Seuraavana päivänä tutustuttiin vähän ympäristöön, varsinkin Carhaix Plougueriin, ja vieraat (tai siis itse asiassa tutut) häärivät kuin muurahaiset purkaen tavaroita ja kasaten huonekaluja, mistä edelleen iso kiitos koko porukalle :) Tiistaina lähtivät sitten jo huristelemaan Reissarilla kohti Suomea ja kamalia lumikelejä, niin että joutuivat loppuviikosta Ruotsissa vaihtamaan nastat alle. Hyvin onneksi selvisivät, ja siellä se Reissari nyt odottaa kevättä ja parempia myyntikelejä, niisk. Ei sitä täälläkään olisi kannattanut pitää ja varsinkaan myydä, kun autot ovat täällä niin paljon halvempia, ja mietitään sitten keväällä, ostetaanko vielä joku reissari vai vuokrataanko vaan tarpeen tullen.

Ja taas jatkuu seuraavassa numerossa, mutta sitä ennen LEPPOISAA  JOULUNAIKAA itse kullekin :)

Täällä on tällä hetkellä + 13 ja vesisadetta, mutta joulu tulee tännekin :)