Niin kuin jo luulin, että suru-uutiset saisivat vähäksi aikaa riittää...

Rakas, ihana, kultainen kettuterrierini Niki oli pakko päästää valoisammille maille 6.8. Nuha ei enää ollutkaan vaan jostain tulehduksesta johtuva, vaan Nikillä oli joku kasvain suussa -ja ties missä muualla, kun vastustuskyky tuntui viime aikoina romahtavan kaikista tukitoimista huolimatta. Ensin tilasin sille klinikalta ajan ja toivoin vielä, että senkin kasvaimen voisi leikata, mutta se meni vuorokaudessa niin huonoon kuntoon, ettei vaihtoehtoja enää ollut, ja Niki sai lähteä kotona ystäviensä ympäröimänä niin kuin meillä kaikki eläimet. Onneksi täälläkin on kotikäyntejä tekeviä eläinlääkäreitä muillekin kuin isoille eläimille. Mutta voi kamala tätä ikävää, joka tuntuu vieläkin ajoittain ihan fyysisenä kipuna. Nikihän oli vasta 12, enkä ollut yhtään varautunut vielä luopumaan siitä. Toisaalta olen lohduttautunut sillä, että ei se monenkaan hoivissa olisi elänyt edes kymmentä vuotta kaikkine luustovikoineen ja infektioalttiuksineen. Eikä se elämän pituus tietenkään, vaan laatu, ja ainakin se oli varmasti onnellinen pieni koira. Niki opetti minulle paljon, esimerkiksi erottamaan ihmisistä ne, jotka näkevät sydämellään, enkä olisi tällä tiellä ehkä vieläkään ilman sitä. Nyt on kyllä pakko lopettaa tämä muistokirjoitus, muuten särkee pää taas huomennakin kaikesta itkemisestä.

Olimme elokuun puolessa välissä, Rio, Tino ja minä, Reissuroopella Ahvenanmaalla vajaan viikon. Seilasimme Kustavista yhteysaluksilla mennen tullen ja reissasimme Ahvenanmaan päästä toiseen, ainakin melkein. Brändössä yövyttiin kumpaankin suuntaan mennessä, koska suora yhteys aluksilla olisi tullut lähes viisi kertaa kalliimmaksi (!). Mukavahan siellä oli levähdyspaikalla uinailla, vessakin vieressä, eikä liikennettä yhtään viimeisen laivan mentyä. Vårdössä bongasin ja kuvasin hienoja maalattuja postilaatikoita kovassa sateessa, lenkeillä käytiin siellä sun täällä ja Maarianhaminan shoppailumahdollisuuksiin tutustuttiin parinakin päivänä (ensimmäisenä päivänä olin shoppaillut jo matkalla niin paljon -Kastelholman linnan putiikkia myöten-, että sikäläiset kaupat jo sulkivat oviaan sinne ehdittyämme).

Yhden yön vietimme Getassa jossain venelaiturin ja uimarannan tuntumassa (taas vessa vieressä :) -onhan meillä autossakin vessa, mutta mieluummin käytän ulkovessojakin kuin sen kemikaalisotkuja vaativaa mukavuuslaitosta ). Eckerössä asetuimme leirintäalueelle (jotain 10 km Eckerön keskustasta, joku Kråkudden tai sinnepäin, suosittelen ainakin rauhallisuuden takia), koska ajattelin pestä hiuksenikin välillä. Olihan siellä suihku, mutta se olisikin vaatinut euron kolikoita, joita minulla ei ollut yhtään. Yhden sain sentään vaihdettua kiltiltä ruohonleikkajasedältä, jolla oli ollut collie joskus pienenä :) No joo, ei kun suihkuun, kolikko automaattiin ja odottamaan veden lämpenemistä - ja odottamaan...ja odottamaan... Ei sitä lämmintä vettä koskaan tullut, ja parempi niin, sillä jos olisin alkanut pestä tukkaani, olisin hetken päästä ollut shampoot päässä lopun iltaa - vettä tuli sillä yhdellä kolikolla vain muutaman minuutin... Niin että ehkä en tarkemmin ajatellen kovasti suosittelekaan sitä paikkaa, ainakaan suihkua himoitseville matkailijoille. Mutta rauhallista siellä oli, toisin kuin Eckerön keskustan leirintäalueilla. Toisessa niemessä oli jotain ruotsalaisia motoristeja, mutta meille asti niistä ei kuulunut pihaustakaan, ja lenkkeillä saimme rauhallista maalaistietä kilometrikaupalla kenenkään häiritsemättä.

Edellisestä johtuen vietimme sitten seuraavan yön Maarianhaminan leirintäalueella, jossa oli toimivat suihkut ja pelit ja vehkeet :) Vastaanoton tyttöä nauratti, kun sanoin yöpyneeni siellä viimeksi 25 vuotta sitten (olin ensimmäisen kettuterrierini Vinskin kanssa pyöräretkellä saarella). Aamulenkillä saatiin seuraa italialaisesta nuorukaisesta, joka oli matkalla laivarantaan ja ilmeisesti seuran puutteessa, koskapa ei hylännyt meitä edes kerätessäni kakkoja pusseihin :) Hän oli reissannut busseilla ja laivoilla ympäri saaristoa ja oli kovasti ihastunut sikäläiseen rauhaan ja maisemaan.

Maisemat olivat edelleen tietenkin upeat, Maarianhamina mukava pikkukaupunki kävelyyn ja shoppailuun (osa joulahjoistakin on nyt hankittu) ja ihmiset pääsääntöisesti mukavia, MUTTA (ainahan se tulee elämässä jossain välissä, ja siellä se on iso) NE PIRUN PUNKIT! Niitä oli joka ikisessä ruohikossa ja niillä oli varmasti katapultit, joilla ne sinkoutuivat ohikulkeviin koiriin ja niitä oli jumalattomasti! Tinosta en koko aikana löytänyt kuin pari, nekin vielä pitkin turkkia marssivaa nymfi-mallia, mutta Riossa niitä riitti. Keskimääräinen saldo tunnin lenkin jälkeen oli n.20 punkkia. Meillä oli punkkipannat, laventeliöljyä turkissa, homeopaattinen suoja (joka täällä riittää aika hyvin) ja vaikka mitä, mutta mikään ei auttanut. Joka lenkin jälkeen karstasin Rion ja nypin -ja tapoin, vaikka varsinkin niitten nymfien listiminen oli tosi vaikeaa- kaikki punkit, jotka suinkin näin, ja silti niitä ryömi taas hetken päästä turkista. Itsellänikin oli yksi punkki ihossa kiinni ja toinen suunnittelemassa vampyroimista, mutta revin ne vimmoissani pois ennen kuin ne ehtivät aivastaakaan :) Mutta oikeasti, kuinka siellä voi asua eläinten kanssa? Tai ainakaan collieiden, jotka ovat ilmeisesti niiden vihelikköjen herkkua. Kotona nypin punkkeja Riosta vielä päiväkausia matkan jälkeen. YÖK!

Jos vielä joskus menemme Ahvenanmaalle, niin se on sitten talvella (näin himoshoppaajan mieltä kyllä kutkuttaisi ihan oikeat jouluostokset Maarianhaminassa, mutta nythän ne tuli jo tehtyä tältä vuodelta :) ), kun punkit ovat horroksessa, tai vielä mieluummin kuolleita kuin kivet joka ikinen.

Nyt olen kyllä jo unohtanut, mitä piti vielä kertoa Islannin matkasta...Mutta ainakin haluaisin seuraavaksi syntyä islantilaisena lampaana. Sen parempaa elämää on vaikea kuvitella - jokseenkin vapaat laitumet (sikäläisillä on tosi rento suhtautuminen kaatuneisiin aitoihin) suuren osan vuotta, viheriöivät vuorenrinteet, luolat sateen ja tuulen pitämiseen, talveksi pääsee sisätiloihin rupattelemaan kesän tapahtumista, ja kun sitten jalka- tai muut vaivat estävät tästä kaikesta nauttimisen, tulee joku armeliaasti kalauttamaan tajun kankaalle. No niin, ja siitä puheen ollen, pitää kai kohta ontua Fortodol-purkille, mutta ehkä ensi kerralla...

Niin ja fiksujakin ne lampaat siellä ovat, kun saavat elää lähes villeinä ja vapaina vaihtelevissa maastoissa. Kerran seurasin yhtä uuhta karitsoineen, kun ne muutamassa sekunnissa pujahtivat aidanraosta joen ylittävälle sillalle, kipittivät vimmattua vauhtia siltaa pitkin ja loikkasivat taas toiselta puolelta vihreälle niitylle ennen kuin yksikään auto oli edes ehtinyt ylittää siltaa.

Mutta onpa ihanaa, kun helteet ovat loppuneet ja taas sataakin :) . Meillä oli kaivo kuivana viikkoja, mitä nyt VPK:n pojat pari kertaa toivat täydennystä, että edes eläimille riitti vettä, mutta nyt sitä taas riittää kaivossakin.

Kaiken surun vastapainoksi on pian luvassa hauskaakin, mutta siitä ensi kerralla. Pysykää kanavalla :)