Hevoset pääsivät vielä joku aika sitten joka toinen päivä pihalle ruohostamaan, mutta nyt syksyllä olen päästänyt ne pihan puolelle yleensä joka kolmas päivä, kun ruohokaan ei enää kasva niin nopeasti. Hevosia tämä vaan ei aina tunnu miellyttävän – ainakin Ransu osaa edelleen odottaa sitä joka toinen päivä aukeavaa pihaporttia… Yhtenä aamuna se popsi hyvällä halulla omenat ja kastanjat, mutta heinä ei kelvannut lainkaan. Ehkä siinä paalissakin oli juuri silloin vähän mauttomampi kohta menossa, vaikka muuten on ollut hyvää ja maistuvaa heinää, mutta Ransu vaan seisoi masentuneen näköisenä ja odotti ulospääsyä. Päästin sen sitten ulos, ja muut hevoset heti perään, mutta ei, ruohokaan ei maistunut. Ransu seisoi pihaportin edessä sen näköisenä, että tuonne pitäisi nyt siis päästä, kun eilen ei siellä oltu. Itse asiassa sitä pihan ruohoa enemmän se odottaa pääsyä hyvien rapsutuspuiden juurelle ja yleensä se marssii suoraan yhden ison laakerin alle rapsuttamaan selkäänsä. Vähitellen se kuitenkin suostui tyytymään siihen, ettei pihalle nyt mentäisi, ja asettui Blakkurin viereen siihen ”you scratch my back and I’ll scratch yours” –asentoon, mutta ei ottanut tulta, Blakkuria kiinnosti sillä hetkellä vain ruoho. Itse olin siinä vaiheessa melko varma, että ähkyhän sille on taas kehittymässä, kun ei edes ruoho maistu, ja seurasin silmä kovana Ransua, joka edelleen vietti aikaa pää pystyssä pitkin laitumen etuosaa. Kävimme välillä, koirat ja minä, sisällä, ja hetken päästä lähtiessämme aamulenkille Ransu oli vihdoin – Haa! – pää asiamukaisesti alhaalla ja veteli ruohoa sisäänsä. Helpotuksen tunnettani ei voi varmaan täysin ymmärtää kukaan muu kuin toinen ähkyherkän hevosen omistaja – rentona ruohoa syövä hevonen on meille varmasti yksi maailman kauneimpia näkyjä :)
 Ja tämä koko murehtiminen siis siksi, että tuo hevonen osaa laskea ainakin kahteen, sen lisäksi, että sen muistissa ei tosiaan ole vieläkään mitään vikaa…


Valle taas kunnostautui löytämällä omenoita laitumen laidalla olevan puun alta, kun olin itse jo luopunut toivosta ja ajatellut, että linnut ja kanit ja kauriit ovat nekin syöneet. Vaan mitä vielä, siellä se rouskutti – tietysti puoliksi lankojen toisella puolella – happamia omenoita lehtien alta niin, että mehut vaan virtasivat pitkin suupieliä. Sen puun omenat kypsyvät aina myöhemmin kuin muiden ja ovat melko happamia, niin etten niitä uskalla hevosillekaan antaa kuin ihan vähän kerrallaan, mutta saivatpa ainakin muutaman päivän omenat vielä syödäkseen.


Siilit ovat taas aktivoituneet, tai ainakin kellojen siirron myötä ilmestyvät nyt aikaisemmin retkilleen. Yhtenä iltana menimme vähän tavallista myöhemmin iltatalliin, ja vielä kun olin ulkoeteisessä paloittelemassa omenoita hevosille, kuulin Rintin örisevän sitä valitettavan tuttua siiliörinäänsä (se on salaisesti liittynyt siilinkääntäjien veljeskuntaan eikä suostu luovuttamaan, ennen kuin saa pyöriteltyä siiliparkaa ympäriinsä). Juu, siellähän oli yksi piikkipallo, jonka ympärillä Rinti turhautuneena öristen pyöri. Siinä vaiheessa Rio istui jo vieressäni (kohta se mamma huutaa…), Rondo luovutti siilin ihmettelemisen ensimmäisellä käskyllä, ja tulihan se Rintikin vihdoin pois parin jämäkämmän käskyn jälkeen. Koirat jäivät sisään siksi aikaa, että kävin tallissa, mutta siiliparka oli niin järkyttynyt, että oli vielä senkin jälkeen paikoillaan tiiviinä pallona. Nyt yritämme käydä iltatallissa sen verran aikaisemmin, että siilit saavat pasteerailla ihan rauhassa pihallamme.
Tallitöitä tehdessäni minulla on yleensä joka päivä seuranani rohkea punarinta, joka visertelee ja hyppelee lähelläni ruoan toivossa. Olen yrittänyt raapia sille taskunpohjilta kuivamuonien muruja, mutta nyt olen varustautunut sisälle keräämilläni leivänmuruilla, jos vaikka kuinka vielä kesyyntyisi. Eihän täällä linnuilla mikään hätä ruoan puoleen ole tähänkään aikaan, kun lämpöä ja itikoitakin riittää, ja aina voi pistäytyä vaikka naapurin sikalassa nokkaisemassa muutaman rehumurenen, jos ei muuta löydy.


Herhiläisiä ilmestyy taas sisälle, tähän asti lähinnä kaminaan silloin kun siinä ei ole tulta, ja tuntuvat ne sieltä sitten uloskin tiensä löytävän. Yhtenä päivänä yksi oli tullut kyllä ties mistä keittiöön asti, ja Rondo loikki kenguruloikkia sen perässä, ennen kuin ehdin paikalle, mutta ei onneksi  saanut sitä kiinni. Jostain avaamastani ikkunasta se herhiläinen sitten häipyi, kun sain ylimääräisen yleisön ensin poistettua paikalta. Seuraavana päivänä täällä pörisi mehiläinen, mutta onneksi sekin älysi poistua ikkunasta vahingoittumattomana takaisin töihinsä.

Löysin yhdestä äidin vanhasta reseptikirjasta makeannälkääni sopivan niukoista aineista valmistettavan suklaakolan, kun kotona ei ollut juuri mitään, ja kyllä tuli hyvää. Kirja on koottu alunperin Ruotsissa, joskus sodanjälkeisinä aikoina, ja siinä on runsaasti ohjeita erilaisille kokoonpanoille, yhden munan kakkua jne., kun ei kaikkea aina voinut ostaa niin runsaasti. Tekisi ihan hyvää nykyajan nuorillekin joskus siirtyä hetkeksi niihin aikoihin, kun ihan hyviä ruokia heitetään nykyään surutta roskiin.

Toinen kirja, joka vetää nöyräksi, on se hiljattain lukemani Seitsemännen portaan enkeli, senkään jälkeen ei tee vähään aikaan mieli valittaa ihan pienistä.
Kirjoista puheen ollen, Julie toi minulle pinon englantilaisia romaaneja, joten lukemista riittää, ilman että tarvitsee turvautua suomalaisten kirjojen viidenteen toistokierrokseen.


Kapi tuntuu olevan voitettu (sarjassamme kapikapikapikapirallaa…), mutta edelleen siitä näkyy jälkiseurauksia. Rondon toinen korva on kaikista hoitoyrityksistä huolimatta edelleen taustastaan osin kuiva ja kutiseva, ja Rintin jalassa ollut, jo melkein parantunut karvaton paikka, on taas isompi. Rinti kun on niin innokas nuolija, että jos ei siihen jalkaan muista vähän väliä pirskottaa laventeliöljyä, se nuolee sen taas auki. Siinä oli jo välillä side, mikä on nyt sadekaudella hiukan hankala pitää, mutta sai se sen verran olla rauhassa, että on taas paranemaan päin.


Maailmalla seikkaillut paketti Suomesta saapui vihdoin tänne reilun kolmen viikon harhailun jälkeen (kuuhunkin pääsisi nopeammin…), ja saimme lopulta lisää korvapainosalvaa. Sekään ei tunnu vaan enää kunnolla auttavan Rondon kurittomiin korviin edes glyseriinin kanssa, ja sadeilmat vaikeuttavat asiaa entisestään. Hyviä ideoita? Seuraavaksi pöytäliinapainot (luunmalliset?) ;)? EN halua Rondolle pystykorvia!

Tähän ei nyt näytä saavan kuvia kirveelläkään, pahoittelemme.

Aurinkoa päiviinne :)

P.S. Jos joku ei vielä tiedä Isänpäivän viettämisen alkuperäistä syytä, niin tässä se tulee:
Ennen mies ei tiennyt, missä lapset olivat tai mistä ne tulivat. Isänpäivänä juhlitaan sitä, että hän on vihdoin ymmärtänyt tämän asian.