Laakerinmarjat alkavat olla kypsiä koko pihalla, ja niitä riittää – jos saisin sentin jokaisesta, rikastuisin melkoisesti. Sen sijaan niistä ei ole kuin haittaa. Erityisesti Rondo syö niitä niin paljon kuin sisäänsä vaan saa ahdettua, mikä takaa paitsi vaihtelua elämään, myös katkonaisen yöunen koko porukalle. Ne marjat eivät sanottavammin sula koiralla, ja niinpä sen kaiken tarpeettoman massan pitää päästä toisesta päästä ulos. Usein, ja varsinkin yöllä. Vaihteeksi tietysti voi oksentaakin – tietysti yöllä – punaista oksennusta, joka on täynnä laakerinkiviä ja joka toisissa olosuhteissa saisi emännän kiipeämään seinillä (sisäinen verenvuoto…?). Tietysti pitää olla onnellinen, että se kaikki ylimääräinen massa, ja varsinkin ne kivet, tulevat ilman ongelmia ulos, mutta…

Ja tietenkin niiden pitää olla kypsiä ja pudota maahan juuri nyt, kaikista mahdollisista ajankohdista. Naapurin jäpittävä bordercollie nimittäin on isäntäväkineen paraikaa asuntoautoilemassa, ja kerrankin omat koirani voisivat rauhassa oleilla välillä pidempiä aikoja pihallakin. Voiko epäreilumpaa olla…Olen jo ihan vakavissani harkinnut jopa kuonokopan hankkimista tuolle ahmatille.

Rintikin syö niitä marjoja jonkin verran, mutta sillä on sentään joku raja niiden kanssa, niin että sen vuoksi harvemmin tarvitsee keskellä yötä ontua alakertaan päästämään sitä ulos. Kumma kyllä, kumpikaan noista ei tunnu ikinä saavan niistä marjoista minkäänlaista ripulia, kaikki tuotokset ovat esimerkillisen kiinteitä, joskin mustia…
Kaikkien niiden marjojen kerääminen olisi samaa kuin yrittää pyydystää isolta pellolta kaikki voikukan höytyvät sitä mukaa kuin ne ovat lähdössä lentoon. Valtapuulaji tontillamme on nimittäin laakeri. Huoh.
Pikku-Anja minussa on taas kiehunut. Toiset naapurit, ne joilla on koiria lusimassa häkeissä, olivat reilu viikko sitten monta päivää poissa kotoa, enkä tiedä, kävikö siellä kukaan edes ruokkimassa niitä koiria. Paitsi minä. Yhtenä päivänä sieltä nimittäin kuului niin vaativaa ja jatkuvaa haukkua, että joku selvästi oli jonkun tarpeessa (uuden isäntäväen, jatkuvasti, mutta ilmeisesti muunkin), ja oli pakko mennä katsomaan. Huh. Siellä on kolme katoksen alle rakennettua muutaman neliön kokoista (no jaa, hyvä jos pari kolme neliötä yhdessä) häkkiä, ja niissä yhteensä neljä aikuista koiraa. Yhdessä oli joku russelintapainen, toisessa beagle ja russeli yhdessä ja kolmannessa joku pieni suht pitkäkorvainen ajokoira (ilmeisesti joku paikallinen rotu, en edes tiedä niitä kaikkia, pieni cascognen sininen on ainakin kai yleensä sinisempi), ihan sama mikä, mutta se oli se haukkuja, syystä että sillä ei ollut kupissaan pisaraakaan vettä. Kaiken lisäksi tällä nartulla oli kaksi arviolta kolmeviikkoista pentua. Sillä hetkellä olisin kyllä aivan hyvin voinut syyllistyä pikaistuksissa tehtyyn tappoon, jos isäntänsä olisi ollut lähietäisyydellä…

Sain ujutettua vettä sen koiran kuppiin häkin kaltereiden välistä, ja se joi ja joi ja joi… Sillä yksinäisellä russelilla oli jotain kuivamuonaa kupissa (joka ei sanottavasti vähentynyt koko aikana, kun siellä kävin), toisilla sitä oli vain vähän, eikä seuraavina päivinä enää tietoakaan mistään syötävästä. Mitään petejä ei koirilla ole, sen sijaan häkeissä säilytetään niiden lisäksi jotain metalliputkia ja ties mitä. Pennut olivat jonkinlaisessa autoboksissa, jossa ei ollut mitään pehmikkeitä. Sen beaglen ja russelin häkissä oli jonkinlainen puinen tosi pieni koppi, johon en nähnyt sisälle, mutta johon ei missään nimessä mahdu kerrallaan kuin hädin tuskin toinen niistä pienistä koirista. Vein niille sitten joka päivä jotain ruokaa ja lisäsin vettä sille yhdelle, jolta se oli välillä taas loppunut (kuppi tietysti oli joku kevyt kovamuovikuppi, varmaan peräisin jostain ruokapakkauksesta, niin ettei se kyllä hevin pystyssäkään pysynyt). Haahuilin autokatoksenkin tienoilla katsomassa, jos jossain olisi ollut joku koiranruokasäkki, mutta ainoa mitä sieltä löysin, oli joku lähinnä saunanpataa muistuttava metallisäiliö, jossa oli suunnilleen kymmensenttisiä kaloja vedessä, osa jopa vielä hengissä… Voi rutto! Täällä ei ilmeisesti edes ole mitään tiettyä paikkaa, mihin tuommoisissa tapauksissa soittaa, eikä sittenkään olisi mitään varmuutta, että joku tulisi paikalle, saati että ottaisi niitä eläimiä huostaan, kun eläimet ovat rinnastettavissa lähinnä esineisiin – jokainen pitäköön miten lystää… Ehkä kerran koko aikana kuulin niiden koirien haukkuvan innoissaan (paitsi siis niitä kertoja, jolloin itse vein niille ruokaa), että ehkä siellä silloin kävi joku, mutta senkin jälkeen sen imettävän nartun vesikuppi oli taas tyhjä… Jos olisin osannut ranskaa sujuvasti ja vieläkin paremmin, niin voi pojat, mitä olisinkaan suustani päästänyt, kun isäntäväki vihdoin kotiutui! Nyt tekisi mieli vaan sylkeä aina kun näen sitä miestä.

Eikähän tuo ole kuin yksi tapaus. Tässä maassa kyllä riittäisi asennekasvatukselle sijaa eläinten kohtelussa, eihän tuo millään muuten lopu (vaikka sen miehen sulkeminen johonkin niistä häkeistä omien ulosteidensa joukkoon – sen taisin  unohtaa mainita, kukapa niitäkään sieltä siivoaisi -, ilman ruokaa tai vettä, kastrointi ilman puudutusta ja sen jälkeen hidas kuristaminen kieltämättä houkuttaisi, vaikken yleensä ole väkivaltainen ihminen…).

Rondo-parka, joka on kyllä sika-ahne, on ollut syytettynä ihan turhaan. Yhtenä aamuna, kun olin vessassa, Rinti ilmeisesti arvioi ajan väärin ja tuli yllätetyksi kiipeämästä pöydälle. Siis Rinti, joka ei koskaan hypi mihinkään huterille pinnoille eikä muutenkaan juuri ikinä mihinkään! Se seisoi siinä Mustin petituolilla juuri valmiina kapuamaan pöydälle, kun tulin paikalle. Vähän jo epäilin sitä, kun näin sen yhtenä aamuna nousevan pöydän reunalle melko rutiinilla putsaamaan kissanruokien jäännökset, mutta silti minut olisi voinut kaataa höyhenellä tuon nähdessäni. Eipä tilanne tainnut olla Rintillekään kovin rauhoittava, sillä ennen kuin ehdin edes mitään sanoa, se alkoi huojua tuolilla ja lysähti siitä saman tien alas ;) Sille on tainnut isoveljen rooli mennä vähän päähän, ei se ole ikinä ennen edes uneksinut varastavansa mitään yhdeltäkään pöydältä (jos ei pentuaikaa lasketa, silloinhan ne söisivät kaiken mihin suinkin ylettyvät ilman suurempia tunnonvaivoja)…

 

Haasteista ei kyllä ole pulaa Rondonkaan kanssa. Se meinasi yhtenä päivänä syödä Julien, joka oli Karlin kanssa käymässä. Että se sitten kukkatippojen avusta tuon tapauksen kanssa… Nyt meillä on sitten tehokuuri menossa kaikkien koirien kanssa johtajuusasioissa. Minä, ja vain minä, päätän tällä hetkellä ihan pienistäkin asioista, enkä ole huomaavinani koiria, vaikka kuinka yrittäisivät hakea huomiotani. Helppoa se ei ole, kun tuo kuopus pyrkii syliin ja yrittää halata, mutta pitää vaan kovettaa itsensä ja tajuta, että ei se tee sitä siksi, että olisin niin kamalan ihana (vaikka tietenkin olen ;) ), vaan siksi, että se hakee huomiota omilla ehdoillaan. Ei käy. Luin taas vahvistuksekseni Fennelin kirjan, ja nyt pysytään tuossa kurssissa, vaikka se tappaisi minut, sillä tuo uhoaja on saatava tajuamaan, ettei se päätä, kuka tänne saa tulla. On niitä pahempiakin saatu rauhoittumaan, vaikkei minun ole ikinä tarvinnut omien koirieni kanssa tuommoisen asian kanssa tahia. Toisaalta olen tosi onnellinen Rondosta, sillä siltä opin varmasti enemmän kuin miltään aikaisemmalta koiraltani. Tietenkään tuotakaan tilannetta ei olisi koskaan syntynyt, jos olisimme asuneet Suomessa, jossa meillä sentään aina silloin tällöin käy joku, kun taas täällä vierailijat ovat varsinkin Rondon aikana olleet tosi harvassa. Siihen päälle vielä sen koiran hyökkäys vuosi sitten Suomessa, mikä sai tuon olemaan varuillaan vähän kaiken kanssa, niin soppa onkin valmis. Tätä menoa se kuonokoppa voi olla kohta tarpeen muutenkin kuin noiden pahuksen laakerinmarjojen kanssa….
Pientä edistymistä tuon tehokuurin aikana on nyt jo havaittavissa. Koirat eivät enää joka kerran hauku, kun menen ulos postilaatikolle – eivät ne siis normaalisti muutenkaan hauku, jos menen ulos, mutta jos suunnistan postilaatikolle, se on niiden mielestä ehdottomasti tukitoimia vaativa tapaus, kun sieltä tunkee se posti portille autoineen…

Edelleenkään en pääse kotona nettiin, joten nyt vaan kirjoitan tämän wordille ja yritän kopioida sen sitten blogiin Leclercissä – ja jos ei se onnistu, valkotakit saavat varmaan hakea minut sieltä mesoamasta…