Eipä tässä auta kuin ontua eteenpäin, vaikka minusta on amputoitu pala. Iso, hevosenkokoinen pala. Valitettavasti sekin on elämää, ja kestettävä.

Edelleen ratkean melkein joka kerta kaupassa leipiä katsellessani – enää niitäkään ei tarvitse kuin kaksi samettiturpaa. Toisaalta kaupassa itkeminen maassa, jossa puolet porukoista puhuu tai laulaa itsekseen, ei enää tunnu missään. Tosin niitä laulajia (yleensä miehiä, kassajonossa, oikein itsetietoisessa asennossa – ”kuunnelkaas, kuinka hyvä ääni minulla on!” – tekisi mieli mäiskäistä lättyyn. Menisivät muualle ynisemään!

No, jotta kauhun tasapaino pysyisi edelleen ennallaan, niin meillä, siis koirilla, on kapi. Taas, voi jösses! Ne eivät raapineet mitenkään erityisesti, mitä nyt vähän karvanlähtöraapimista (tai siis niin ainakin luulin), kunnes muutama viikko sitten laitoin uusintasatsin kirppuainetta. Seuraavana päivänä ne jo raapivat kuin…no, kapiset koirat. Ja siihenkin asti niillä siis oli ollut ihan hyvät suoja-aineet. Ei ymmärrä. Ensin Rondo raapi silmänympäryksen ja kuononselän verille. Siinä vaiheessa mietin vielä jotain allergiaa, jota sillä siis ei ole koskaan ollut. No, sitten raapi Rinti suurella intensiteetillä korvien ympäristöä, ja seuraavaksi Riolla oli etujalassa paljas raavittu paikka. Tuskin ne nyt sentään kaikki yhtaikaa heittäytyisivät allergisiksi…

Karvas totuus valkeni melko nopeasti. Yhtään kapista elukkaa en ole täällä edes nähnyt (jos ei siis noita collieita oteta huomioon, mutta sitä ennen…), mutta toisaalta ketunhajua tuntuu kyllä ihmisenkin nenään ihan vähän väliä, jopa koirissa lenkin jälkeen, vaikka ovat vaan haistelleet ruohikkoja.

Mutta siis miten ihmeessä…? Mistä ne sen oikeasti saavat, suoja-aineista huolimatta?

Jälkeenpäin vasta ymmärsin senkin, ettei se Rondon korvatulehdukseksi epäilemäni vaiva ollutkaan mikään tulehdus, vaan kapi, sillä kertaa vain yhdessä koirassa. Ja kelläs se paljas kirputettu paikka jalassa mahtoi olla silloin aikaisemmin…sama homma. Rondolla tuo kapi nytkin on voimakkain, mikä todistaa ehkä selvimmin sen, että se tautia levittävä elukka kulkee lähes joka päivä (tai luultavammin yö) pihallamme, tuo kun eniten tunkee nokkaansa pusikoihin tuolla pihalla, ja syvälle.

Tällä hetkellä Rondon toisen korvan reunat ovat karvattomat ja melko kovat (voitelusta huolimatta), mikä tietysti johtaa siihen, ettei se taivu kunnolla edes painosalvalla (sillä vihertävällä, sekin vielä…). Rintillä on pieniä raavittuja paikkoja kuonossa, ja Riolla edelleen toisessa etujalassa melko karvaton paikka (missä on jatkuvasti side, plus voiteet). Ja lisäksi kaikki raapivat edelleen sieltä sun täältä ja lennättävät karvaa sinne sun tänne kuin karvanlähtöaikana. Kaikkia rasvataan ja tropataan, ja kaikki saivat varhennetun kirppusuoja-aineen viikko sitten. Voi pyhä jysäys, ei tahdo, taas!

Osasyynä on varmaan tämä ilmasto, joka ei tapa edes talvella ilmeisesti ainakaan kaikkia luonnonvaraisia kapiin sairastuneita eläimiä, joskin se tosi pahasti sairastunut kettu oli kuollut jo viime kesänä. Mutta siis eihän niillä ole mitään kirppuaineitakaan käytettävissä, luulisi niiden nyt koirilla sentään auttavan!

En enää edes muista, kuinka pitkään sen kapin lopullisessa häviämisessä viime vuonna meni (tai no – lopullisessa ja lopullisessa, ehkä nämä ovat edelleen sen jälkikaikuja…), mutta sitkeästi taas eletään toivossa. Aina välillä näyttää siltä, että ehkä ne raapivat nyt vähemmän, mutta toisaalta tällä mielikuvituksella varustettu ihmispolo on helppo saada kuvittelemaan vaikka mitä… Apua!

Tapasimme yhtenä päivänä ihan aidosti pelottavan hullun kuskin. Tulimme naapurikylästä tuota tosi kapeaa tietä pitkin, missä siis yleensä on noin ison auton kanssa hiljennettävä pysähdyksiin asti vaikka vain henkilöauton tullessa vastaan, jotta kohtaaminen ilman peilien sun muiden irtainten menetystä olisi edes mahdollista. Tämä kuski ajeli takanamme, kunnes päätti yhtäkkiä lähteä ohitse – tietenkin ilman mitään vilkkua tai muuta asiaa valottavaa lisäinformaatiota. Vedin pelästyksissäni tietysti niin sivuun kuin voin (siihen asti olin huimapäisyyttäni ajanut varmaan jopa parinkymmenen sentin päässä lähimmästä upottavasta tienreunasta), tämä idiootti painalsi pellit hipoen ohi ja kaiken kukkuraksi soitti torvea. Just, minun syynihän se tietysti on, että nämä tiet ovat ihan liian kapeita turvallisiin kohtaamisiin tai ohituksiin. Harvoin käytän torvea itse, mutta nyt olin sen verran kettuuntunut sen käytöksestä (hyvä, ettei jompikumpi päätynyt ojan pohjalle), että painoin itsekin torvea. Siitäkös se sekosi ihan täysin. Se löi hihnat kiinni niin lähellä, että hyvä kun pystyin ajoissa jarruttamaan törmäämättä siihen. Sen jälkeen se kaasutti taas matkoihinsa kuin tuli hännässä, kunnes oli kohta taas jarruttamalla tukkimassa tietä. Ja sitä jatkui, kunnes kerta kaikkiaan pysäytin niin pitkäksi aikaa, ettei mokoma idiootti enää jaksanut jatkaa, vaan häipyi näkymättömiin. Mitä olisinkaan antanut sillä hetkellä poliisiautosta, siis suomalaisesta, jonka paikalletulosta olisi seurannut taatusti muutakin kuin loputtomasti selittelyä ja kasvava pinkka paperiroinaa…Tuolla ei liikkunut silloin ketään, ja mietin jo, että jos se mies poukkaa sieltä autostaan ulos ja tulee kohdalle, avaan ikkunat sopivasti ja jätän estradin koirille – haukkuvia koiria ranskalaiset pelkäävät, jopa miehet, joilla ei muuten tunnu löytyvän itsesäilytysvaiston hiventäkään kummastakaan aivosolusta.

Parilla kirpparilla olemme käyneet kauppaamassa ylimääräisiä tavaroita ja saaneet sentään aina jotain menemäänkin. Viimeksi olimme Callacissa, jossa paikka oli muuten ihan hyvä, mutta eikös siihen viereen ängennyt jossain vaiheessa joku ranskalainen posetiivari, vai mikä lie, joka soitti ja lauloi tietysti ranskalaiseen tapaan volyymit kaakossa, niin että olisin halusta tallonut ja hyppinyt sen hiljaiseksi, jos siis olisin polviltani ja yltyvältä päänsäryltäni kyennyt. Mikä noissa täkäläisissä vonkujissa oikein saakaan väkivaltaisimman puoleni esiin… Sitten, ikään kuin se (tai viereisen kirkon kellot) ei olisi riittänyt tiedottamaan aikaa, kuului läheltä joku julmetun kauhian kamalan kova sireenin ääni puolelta päivin. Ja sama uudestaan, juuri kun olin irrottanut kädet korvilta – siinä vaiheessa pääni oli jo räjähtämäisillään. Ympärillä pasteerailevat fransmannit kävelivät ihan tyytyväisen näköisinä. Onko näiltä amputoitu osa korvista, vai mikä näitä vaivaa?

Olen tullut siihen tulokseen, että muutun näissä oloissa, joissa ei juuri koskaan saa olla edes luonnossa omissa oloissaan, tai hiljaisuudessa, kaupoista sitten puhumattakaan, siellä kun joku tönii ja tuuppii suunnilleen jatkuvasti, yhtä hulluksi kuin sopulit Lapissa silloin, kun niitä on liikaa. Olisin valmis puremaan vaikka ketä, tai hyökkäämään vaikka jättiläisen kimppuun. Ei tämä ole pienen ja rauhaa rakastavan suomalaisen paikka.

Melusta puheen ollen, Vanhat aurat (Vieilles charrues, musiikkifestarit) tuloo taas Carhaixiin ensi viikonloppuna. Siellä on jo viikon verran pystytetty aitoja kaikkien mahdollisten jalkakäytävien ja liikenneympyröiden ympärille, jotta ihmiset eivät leiriytyisi tai parkkeeraisi niille (ja sen ne kyllä tekisivät ihan taatusti). Asuntoauton kanssa liikkuessa vaaditaan lähes kulkulupa, että voi ajaa edes kaupan parkkipaikalle. Ja sitä kauppaa (kaikkia niitä) taas vartoi ulkopuolella mies kuonokopitetun malin kanssa, ja sisäpuolella ainakin pari ukkoa (ilman maleja), eikä ostoksia saa tehdä kuin kärryihin, ei omia kasseja kauppoihin eikä kaupankaan koreja käytössä, kiitos. Tosi kiva sitten kärrätä paria pientä pakettia valtavilla ostoskärryillä, puuh. Ja ihmisiä joka puolella kuin meren mutaa ainakin torstaista alkaen, niin ettei minkään kokoisille autoille tahdo löytyä tiellä tilaa ajaa niin mihinkään.

Ai niin, sitten siellä käytetään nykytyyliin jotain paperisia tai vastaavia rannekkeita. Ei siinä mitään, mutta täkäläiset alle kolmikymppiset, jopa miehet, tuntuvat keräävän niitä, ja kulkevat ranteissaan jopa parin, kolmen vuoden rannekkeet. Tosi hygieenisiä varmaan, kun peseytyminen ei ole muutenkaan ensisijalla, varsinkaan miesten keskuudessa, niin että vähintään joka toinen mies lemuaa hieltä kuin ties mikä…

No joo, ilmeisesti tämän vuoden tähtiesiintyjä on William Pharrell (tai joku sen tapainen, tuon nimen jopa minä tunnistin). Meidän ei onneksi tarvitse maksaa mistään möykästä mitään, se kuuluu tänne kymmenenkin kilometrin päähän ihan suvereenisti, varsinkin öisin. Ikävä vaan, että meidänkin on käytävä kaupassa vielä ainakin kerran tällä viikolla ja yritettävä selvitä sieltä vielä kotiinkin. Viime vuonna väittelin yhden poliisin kanssa, se kun ei uskonut, että valitsemaani reittiä (jonka valitsin juuri polttoainetta ja sitä kautta tietysti luontoakin säästääkseni) pääsisi mihinkään kauppaan. Höh!

Muutamana päivänä oli niin lämmintä ja sateetonta, että kissat pääsivät tarhaan. Tuusa nappasi sieltä hiiren ja toi sisään, ja seuraavaksi tajusin, että Rondolla on joku suussaan. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, kuului klunks, ja hiiri oli sen vatsassa. Seuraavana iltana Tuusalta oli taas päässyt hiiri karkuun takahuoneessa kaikkien laatikoiden sekaan, mistä sitä ei olisi kukaan ikinä saanut kiinni (olisivat kyllä yrittäneet varmaan miljoona vuotta). Sain kissan kaapattua sieltä pois, minkä jälkeen suljin oven, kiilasin kissanluukun auki ja laitoin hiirelle rullan solumuovia kulkureitiksi sinne luukulle ja sitä kautta ulos. Ilmeisesti se oli onnistunut sitä käyttämään, koska seuraavana päivänä sitä ei näkynyt.

Että näin. Kapisin terveisin täältä möykkämaasta.