No juu, ihan niin pian en tätä ehtinyt jatkaa kuin oli tarkoitus, mutta yritetään taas...

Joskus toukokuussa isä kaatui ja mursi kylkiluunsa ja oli muutaman viikon sairaalassa, minä aikana meidän jeeppi suhasi vähintään kerran päivässä Luonnonmaan ja Turun väliä, ja itsekin jo kaihoten vilkuilin sairaalan sänkyjä, sen verran väsyttävää aikaa se oli.

Ai niin, mutta jossain välissä meidän laumamme kasvoi - onneksi sentään vain tilapäisesti - yhdellä koiralla. Taisi olla pääsiäisen jälkeen, koska kummitytönkin Unto-sheltti oli silloin meillä hoidossa Norjan matkan ajan... Joka tapauksessa yhden asiakkaan tyttären 11-vuotias sheltti oli vaarassa joutua lopetetuksi yhtäkkiä alkaneen öisen häiriköinnin vuoksi. Sitten, ennen kuin olin kunnolla tajunnut mitään, suuri suuni oli taas kerran luvannut ottaa sen luokseni siksi aikaa, että etsin sille uuden kodin, ja seuraavana päivänä olin yllättäen onnellinen sheltin omistaja ;) . Kasper sopeutui laumaamme melko helposti, vaikka pieniä kärhämiä silloin tällöin esiintyi, ja selvästi huomasi, ettei koirassa mitään vikaa ollut, olipa vain ilmeisesti opetettu saamaan haukkumalla kaiken haluamansa... Vähän aikaa koko kylä ja taatusti puoli Naantaliakin kuuli helposti, koska meidän lauma oli aamulenkillä, varsinkin jos heitin keppiä Riolle. Kaiken aikaa yritin tiedottaa koirasta kaikille potentiaalisille koiranhankkimisesta kiinnostuneille ihmisille, ja lopulta yli kuukauden uurastuksen jälkeen tuli eräs sillä hetkellä koiraton ystävättäreni meille kylään - ja lähti seuraavana päivänä onnellisena Kasper kainalossa kotiin :) Nyt he ovat elelleet jo pari kuukautta yhdessä, eikä häiriköinnistä ole tietoakaan (ei ollut kyllä meilläkään, ja haukkuminenkin väheni jo sinä aikana merkittävästi, kun ei tuottanut tulosta).

Tässä kohtaa en voi olla mainostamatta Cesar Millanin (vai oliko se nyt Milan) kirjaa Koirakuiskaaja. Moni on varmaan nähnyt kyseisen miehen telkkarissakin, mutta meillä kun ei ole ollut telkkaria pariin vuoteen käytössä, niin oli minulle ihan uusi tuttavuus. Tekisi hyvää tosi monelle lukea ihan koiran kanssa toimimisen perusjuttuja, ettei koiraparkojen tarvitsisi olla niin paljosta vastuussa, kun ihmiset ihan oikeasti osaisivat olla johtajia.

Ai niin, se vene... Eräänä päivänä se ystävällinen traikun lainaaja -naapuri soitti ja kysyi, saisiko hän upottaa veneeni, johon vastasin helpottuneena, että totta ihmeessä! Se sitten oli upoksissa ja oletettavasti turposikin jonkun verran, muttei tarpeeksi. Rion kanssa soudin sen lahden yli (Rio tuntuu olevan synnynnäinen laivakoira, niin innokkaasti ja pelotta se veneessä matkusti), ja seuraavana päivänä siinä oli taas vettä ihan reilusti. Seuraava vaihe on vetää se joidenkin tosi vahvojen avustajien kanssa omalle rannalle ja maalata. Kyllä sillä nytkin pieniä matkoja voisi soudella, mutta aika pian pohjalla olisi vettä jo niin paljon, että pienet koirat joutuisivat kellumaan liiveissään veneen sisälläkin. Katsotaan nyt, auttaako maalaaminen tarpeeksi, kunhan siihenkin löytyisi jostain aikaa.

Juhannuksen jälkeen pääsin vihdoin kauan odottamalleni naurujoogaohjaajakurssille parin ystäväni kanssa, ja oli todella naurettavan hauska ja antoisa viikonloppu. Nyt on suunnitteilla nauruklubien pitäminen lähiseuduilla, ja sen jälkeen voisin jo pitää sessioita yrityksillekin.

Heinäkuussa lähdimme viikoksi Islantiin, kummityttöni ja minä. Itse olin odottanut pääseväni sinne ratsastamaan jo liki 20 vuotta, ja niin tilasimme neljän päivän ratsastusvaelluksen. Ja vauhtia piisasi! Islantilaisilla tuntuu olevan niin autoissa kuin hevosissakin vain on- ja off-vaihteet. Mistään hevosten lämmittelystä ei kukaan ollut koskaan kuullutkaan -tallin pihalla satulaan ja täyttä tölttiä kaukaisuuteen... Välillä ratsastettiin parikymmentä senttiä jyrkänteiden reunasta ja välillä huimaavia kaltevuuskulmia omaavia vuorenrinteitä jos johonkin suuntaan, ja huikaisevat maisemat vain viuhuivat ohi. Pahimpana päivänä ratsastimme     40 km. Välillä vaihdoimme hevosia, ja sain luotettavan ja ihanan vakioheponi sijaan järkyttävän ison ja rautasuisen issikan, jota en saanut kirveelläkään tölttäämään puhtaasti. Jossain vaiheessa siinä pomppiessani kiitovauhdissa otti niin vimmatusti päähän ja latelin kaikki tuntemani kirosanat (en tiennytkään osaavani niin monia!) perätysten ajatellessani, että vielä maksoin moisesta rääkistä, enkä kovin vähääkään... Senjälkeen kyllä pyysin hevoselta anteeksi kielenkäyttöäni, eihän se sen vika ollut, mutta meitä ei selvästikään oltu tarkoitettu toisillemme. Kaiken kaikkiaan -jos ei lasketa yleistä rekan alle jäänyttä olotilaa- matka oli muuten mukava. Ihmiset olivat mukavia -onneksi ryhmässämme ei ollut muita suomalaisia, joten saimme avautua aivan vapaasti aina tarpeen vaatiessa ;). Islantilaisethan ovat kansana aivan ihania, joskin pähkähulluja... Viimeisen päivän vietimme Reykjavikissa shoppaillen, ja totesimme vielä ehtivämme jopa valasristeilylle illalla, joten ei kun sinne sutena. Valaita kyllä nähtiin, mutta ikinä en ole ollut niin merikipeä kuin siellä. Lotta ruokki pari kertaa kaloja yli laidan, ja lähellä oli minullakin, mutta troppasin kaikki homeopaattiset rohdot repustani (yhtään pahoinvointiainetta siellä ei kyllä ollut, koska en osannut odottaa tulevani merikipeäksi hevosen selässä)  ja tuijotin sinnikkäästi horisonttia ja hoin itselleni voivani mainiosti - ja silloin kun en jaksanut hokea, ajattelin kohta kuolevani, tai jos en muuten kuolisikaan, hyppäisin ihan kohta pää edellä Atlanttiin, että se kidutus loppuisi ;)

Siitäkin selvittiin, samoin kuin islantilaisista autoilijoista, jotka yrittivät suojatielläkin ajaa päälle, kun autoille oli jo pitkään palanut punainen. Ai niin, ja oma lukunsa oli pieni bussi, joka kuljetti Keflavikin bussista tulijat omiin hotelleihinsa Reykjavikissa. Bussia sanottiin flybusiksi, eikä turhaan - se kirjaimellisesti lensi! Hidastekorokkeiden yli mentiin lisätyllä vauhdilla, niin että varmasti kaikki pyörät olivat välillä ilmassa, ja liikenneympyrässä pyörittiin sellaista vauhtia, ettei yhtään osannut veikata, mistä ulosajosta kuski on ajatellut kuolemaa uhmaten poistua. Jossain pikkukaduilla oli 30 km:n rajoituksia, mutta vauhtimme oli ainakin tuplasti sen...

Islanti on kuitenkin upea maa, jos jotain ehtii nähdäkin, ja varmasti menemme sinne toistekin. Sillä kertaa vuokraamme auton, ja eri puolilta päiväksi hevoset, niin että voimme ratsastaa ihan haluamaamme vauhtia ja pysähdellä aina kun tekee mieli ja valokuvatakin sydämemme kyllyydestä.

On tuo matkailu kyllä tällaiselle suurperheiselle aika stressaavaa. Minulla oli kyllä hyvät lomittajat, mutta silti on aina huoli kaikista kotiin jäävistä, kun ei kukaan muu tunne niiden tapoja ja tarpeita yhtä hyvin kuin itse, ja oli suuri helpotus päästä taas kotiin ja nähdä kaikki terveinä.

Tästä eteenpäin olen sitten aina yhden yön kuussa poissa kotoa, kun pääsin Tampereelle diplomihomeopaattikoulutukseen, jihuu! Seuraavat neljä vuotta ovat kyllä työntäyteisiä, mutta varmasti antoisia. Vielä kun keksisi yöpymispaikan, mihin voisi ottaa koiratkin mukaan, kun tuonne urheiluopistoon niitä ei ainakaan saa viedä, niin olisi oleskelu Nääsvillessä paljon mukavampaa...

Sitä odotellessa :)