Tässä ensin pari talvista leikkikuvaa, ja collieiden ehdottomat leikkikalusuosikit. Kanistereita meillä riittää, niitä tulee ainakin pari uutta tyhjää joka kuukausi, kun hepat ovat ensin hörppineet niistä omenaviinietikkansa. Niissä on se hyvä puoli näin talvella, etteivät huku hankeen ja katoa sitä tietä jäljettömiin, niin kuin monet muut lelut, joita voi toivoa tapaavansa taas aikaisintaan maaliskuussa - tällä hetkellä ne lymyilevät jossain hankien kätköissä. Oksat ovat tietysti aina kestosuosikkeja, mutta nekin tuppaavat ennen pitkää solahtamaan hangen sisään ja katoamaan sen siliän tien. Jos joku sattuisi tarvitsemaan itse asiassa melko hyvälaatuisia (eivät halkea, vaikka jäätyvät täynnä vettä) viiden litran kanistereita autoonsa esim. koirien juomaveden kuskaamiseen, niin ottaa vaan yhteyttä allekirjoittaneeseen, täältä pesee ihan ilmaiseksi :) Olen jo tunkenut niitä jokseenkin jokaisen tutun mukaan, kun ei niitä poiskaan raaski heittää, mutta silti niitä on kohta nurkat väärällään...

Hankalaa tuo talvikuvaaminen noin ylipäätään, ja mitä hienompi auringonpaiste, sen hankalampaa, kun valot ja varjot ovat niin voimakkaita. Koneella niitä saa jonkun verran korjailtua, mutta pitää olla tarkkana, ettei esim. mustasta hevosesta tule aavehevosen näköistä.

Niin ja kuvista huolimatta Rintillä on helpotuksekseni ihan luonnonkorvat, eivät normaalisti ole pystyssä kuin painovoiman tai kovan tuulen ansiosta. Helpotus sinänsä, ettei molemmille tarvitse tunkea painosalvaa korviin, ja korjailla sitä sitten sieltä ja täältä lattioilta, kun taas irtoaa. En vaan yksinkertaisesti halua Riostakaan pystykorvacollieta, kun muuten on niin kaunis :)

Viime viikonloppu vietettiin taas Nääsvillessä opiskelun tuoksinassa, ja kaikki sujui aika mainiosti ihan pieniä juttuja lukuun ottamatta (Riolla menomatkalla pikaripuli, ja Rintillä sunnuntain vastaisena yönä alkava virtsatulehdus, mutta kumpikin hoitui hetkessä ja lopullisesti -sillä kertaa, näihinhän on totuttu- homeopatialla). Auto kävi ja kukkui - no, ainakin kävi -, bussia ei tullut Varalan jyrkässä ja kapeassa mäessä vastaan, ja kaasu riitti vallan mainiosti. Yksi opiskelukaveri autettiin matkailuautoineen hangesta meidän auton lisävarusteeksi hankitulla lumilapiolla - siis lunta siellä oli ihan mahdottomasti, edellisellä viikolla sitä oli kuulemma tullut lisää lähes joka päivä. Nyt on jeepissäkin oma lumilapio, Suvilta ja Jannelta saatu ihanan vaaleanpunainen roosanauha-lapio, jolla voi auttaa tarvitsevia :)

Ai juu, yksi pikku juttu sentään oli - haa, saan vielä kerran paasata asiasta!

Nimittäin lauantaiaamuna tullessani autolle ensimmäisellä kahvitunnilla -siis meidän pissitystunnillamme- oli joku älypää parkkeerannut micransa automme perään ja nalkittanut sen ihan täysin paikkaansa. Yleensä käännän auton aina valmiiksi lähtösuuntaan, mutta nyt pelkäsin lumen alla olevan jään hankaloittavan liikkeellelähtöä, ja ajattelin, että se etuvetoisena lähtisi varmemmin takaperin. Kaiken lisäksi olin ajanut sen sen verran kauemmas tieltä, että sain auton edes vähän suorempaan. No, liikkeelle ei olisi lähdetty, vaikka olisi ollut tarviskin, ainakaan sitä pirun micraa ryttäämättä (anteeksi, eihän se sen auton vika ollut, ainahan se vika on hihnan toisessa päässä, mutta kuitenkin...)

Ensin ajattelin, että ehkä se on jonkun kurssilaisemme auto, ja voisin tarpeen tullen pyytää häntä siirtämään sitä, mutta kun ei - se seistä jökötti siinä vielä illalla, kun suurin osa sen päivän kursseista oli jo loppunut, ja koko seuraavan yön. Siis voi sanonko mitä! Kuka nainen voi olla noin pönttö?!!! Siis joo, kaikista femakkopuheistani huolimatta, ja vaikka miehetkin voivat olla varsinkin autonratissa ihan hulluja, niin tuommoista ne eivät ikinä tekisi - itse varmasti tinttaisivat jonkun, joka sulkisi heidän rakkaalta peltilehmältään ulosmenotien-, niin että se oli takuuvarmasti nainen. Kun se ei ollut häipynyt vielä iltalenkkimme jälkeenkään, otti jo niin lujasti päähän, että rustasin sen tuulilasiin lapun, jossa kehotin siirtämään auton välittömästi ja käyttämään seuraavan kerran parkatessaan järkeä. Hyvä minä! Seuraavana aamuna ennen kahdeksaa, ollessamme onneksi aamulenkillä, auto oli siirretty kadun toiselle puolelle. Siis olihan siellä lumen takia tavallistakin vähemmän parkkipaikkoja, mutta sen kokoisen autosen nyt laittaa vaikka mihin, ja vaikka nyt hätätilassa jotain tuollaista olisikin pakko tehdä, niin voisi laittaa sen blokkaamansa auton tuulilasiin edes kännykkänumeronsa, ettei sitä tarvitse viranomaisilta kysellä. Onneksi meiltä ei loppunut yöllä kaasu, kun varapulloa ei ole edelleenkään löytynyt - silloin olisin kyllä herättänyt vaikka koko Varalan ja hakenut sen naisparan käsiini ;) Huh huh!

Ilmeisesti sain kuitenkin siltä reissulta moneen vuoteen ensimmäisen flunssan, joka ei troppauksistani huolimatta säikähtänyt, vaan tuli niskaan oikein ryminällä, ja viime päivät on vietetty niin hiljaiseloa kuin näissä oloissa on mahdollista. Eläimethän on kuitenkin hoidettava ja muusta välttämättömästä huolehdittava, kun ei täällä mitään apujoukkojakaan näy, mutta hengissä ollaan edelleen, ja nyt on olo jo aika lailla parempi. Ilman rakkaita homeopaattisia troppejani olisin taatusti vieläkin sängyn pohjalla sen kamalan päänsäryn kourissa ja yskisin edelleen keuhkoni pellolle...

Meitä on vainonnut viime päivinä erittäin sitkeä kettu, parhaina kaksi. Se ilmestyy joka aamu lintulaudan alle tuohon pihalle ja kuopii ja syö sieltä ties mitä (kauraa, pähkinöitä, linnunsiemeniä?), eikä lähde kulumallakaan. Mukavahan sitä olisi katsella, mutta kun linnut ja oravat eivät uskalla tulla syömään lainkaan, enkä uskalla päästää koiria vapaaksi tarkistamatta ensin, että kettu häipyy tieltämme. Rio lähtisi ainakin takuuvarmasti sen perässä, kun metsänpuoleista osaa tontista ei ole aidattu, eikä kaikista kallioista johtuen voikaan. Aluksi se häipyi aina kun avasin ja suljin ulko-oven, mutta sitten se oppi, etten tulekaan sinne, vaan säikyttelen, mokoma, ja se vaan jatkoi syömistään. Ikkunan koputtelu ei myöskään tuottanut tulosta, ei liioin koirien kuorohaukunta ikkunan takana. Välillä niitä oli kaksi, vaikka toinen ei selvästi ollut tämä meidän oma kantri-city-kettumme, joka ei pienistä säikähdä, vaan ihan oikea säikky kettu, joka kyyristeli pienenkin äänen kuullessaan ja luikki nopeasti taas tiehensä. Ja siis minähän rakastan kettuja, olihan lempikirjani pienenä ketunpoika Foxy, ja aina haaveilin saavani ihan oman, vaikka tarhasta pelastetun ketunpennun, ja olen ollut sielultani kettutyttö jo kauan ennen kuin koko sanaa keksittiinkään, mutta tämä alkaa jo hankaloittaa elämää. Nyt se on onneksi harventanut hiukan vierailujaan ja lyhentänyt niiden kestoa, vaikka  on taas tuolla lintulaudan alla pimeyden turvin. Pimeässähän en kuitenkaan uskalla pitää enää Rioa vapaana edes pihalla juuri niiden kettujen takia, että tuo nyt ei suuresti haittaa, mutta kun joku kertoisi sille repolaiselle, että sen kuuluisi liikkuakin vain pimeän turvin eikä majoittua kenenkään pihaan koko päiväksi - tai sitten se voisi pysyä paikallaan ja antaa koirien tutustua siihen eikä sännätä metsään ne perässään :)

Ai niin, yksi ilahduttava asia sentään tapahtui viime viikonloppuna - on niistä tamperelaisten koirien räyhäämisestä joskus jotain hyötyäkin. Kerran tullessamme auton ovesta ulos, alkoi kadun toisella puolella rähjätä joku pieni koira - siis Riolle, joka oli jo laskeutunut perässäni autosta. Rintihän suivaantui siitä niin, että hyppäsi huomaamattaan itse alas autosta, ja sen jälkeen se tuli omin avuin sieltä ulos joka kerran ainakin pienen rohkaisun jälkeen. Se kieltämättä olikin tarpeen, sillä auton sähköinen astinlauta oli ilmeisesti jäätynyt eikä suostunut tulemaan ulos koko matkalla, ja ulos loikkaaminen niin korkealta tuollainen vonkale sylissä olisi ollut lievästi sanoen kauhistuttavaa.

On meillä siellä jo koiratuttujakin, ei ne kaikki tule sentään niskaan. Yksi mukava täti tulee ainakin toisena aamuna vastaan yhtä mukavan pystykorvasekoituksensa kanssa, ja koirilla on aina hauskaa kohdatessaan toisensa. Sen sijaan yhtä jätticollieta ei olla nähty kuin kerran. Se oli silloin vasta 5 kk, mutta jo monta senttiä Rioa korkeampi, ja käpälät kuin rotikalla. Jenkkilinjainenhan se tietty oli, mutta silti ihan uskomattoman kokoinen - miltähän se nyt näyttää? Tai ehkä ollaan nähtykin se, mutta luultu sen jalkoja puunrungoiksi ;)

Huolestuttavaa on sen sijaan, että sikäläisten koirien käytös näyttää olevan tarttuvaa lajia. Pyhänä, lähtiessämme taas kerran pikalenkille kahvitauolla, Rinti alkoi huutaa tien toisella puolella olevalle kääpiövillikselle, ja kaiken kukkuraksi Rio liittyi seuraan. Siis MINUN KOIRANI RÄHJÄSIVÄT! Kävimme asiasta melko kiivaan neuvottelun, ja hetken päästä ne huusivat kahdelle käppänälle! Siinä vaiheessa olin jo vaipua maan alle häpeästä ja valmis käymään niitä niskavilloista kiinni. Voi hyvä ihme! Siis MINUN KOIRANI EIVÄT IKINÄ RÄHJÄÄ MUILLE! Nehän kulkevat rähjäävien koirien ohi ihan ihmeissään, että mikä noita vaivaa...Täällähän ei vieraita koiria edes näe, että on pakko mennä tarkistamaan tilanne välillä ihmisten ilmoille. Toivottavasti se oli vain tilapäinen manselaisuuden aiheuttama mielenhäiriö ;)

Huolestuttavaa oli myös yhtäkkiä huomata, että Tino on jossain välissä päässyt lihomaan, vaikka vyötärö näytti olevan ihan kohdillaan. Se on nyt laihdutuskuurilla, samoin kuin Pörri - taas kerran...Itsellekään ei ruoka muutamaan päivään oikein maistunut, mikä on harvinaisempaa kuin karvaton vaate collien omistajalla, mutta tuskin mitään suurempaa laihtumista on silti havaittavissa.

Ai niin, yksi juttu vielä, ja sitten on käytävä monen päivän tiskien kimppuun. Nimittäin lauantai-iltana, kun lojuimme kaikki kolme reissuroopen sängyssä, sattui sama vahinko kuin ainakin Jeri-samojedin kanssa aikoinaan sen ollessa pentu. Nukahdin kirja kädessä, ja kuinka siihen oli sattunutkaan kulmaan käymään Rintin viimeksi putkahtanut yläkulmuri, niin että sitä kulmaa ei sitten enää paljon ollut. Jeri tosin aikoinaan ahmi kirjasta koko esipuheen, mutta se olikin kiistatta parempi kirja kuin tämä ;) Eikä se tietenkään muuten mitään, lisäisi vain kirjan tunnearvoa, mutta kun tämäkin sattui olemaan kirjaston kirja. Vein sen eilen kirjastoon ja kysyin, mitä se maksaisi, ja tietysti siellä oli juuri se nainen, josta näkee jo päältä, ettei ole koiraihmisiä. Ei se sitten maksanut kuin kolme euroa, kun lupasi yrittää korjata sen kulman, mutta lopuksi sanoi, että JOS LUPAAN PITÄÄ PAREMPAA HUOLTA TÄSTÄ LÄHIN! Minä kun olen sentään sen kirjaston varmaan eniten lainaavia asiakkaita, kun isälläkin menee suunnilleen kirja päivässä, eikä yhdessäkään ole ollut hampaanjälkiä tähän mennessä! Meinasin sanoa, että kuule kun minä ajattelin ruveta oikein urakalla syöttämään niitä koirilleni! PAH!