Tässä viime viikon hoitokoiramme Urpo, 7 1/2 kk. Urpo on siis virallinen snautseri-pinseriristeytys, rekisteröity ja kaikki, ja ilmetty Ransu, kuten kuvasta näkyy. Tässä vielä kokovartalokuva

Mutta, mutta... Sainpahan kokeilla koirankouluttajakykyjäni oikein olan takaa sen viikon aikana.

Urpon mukana tuli kuonopanta, jolla sitä oli talutettu, koska veti niin sitkeästi. En viitsinyt sanoa mitään, mutta ajattelin, että minähän en kuonopannalla kehtaisi taluttaa edes kultakalaa, saati niin älykästä eläintä kuin koira. Lähdettiin siitä sitten heti lenkille isäntäväen häivyttyä, colliet, Urpo ja minä, ilman kuonopantaa. Portille asti Urpo veti kuin sika heti kun hihna oli sekunninkin sen hallussa. Portin jälkeen se alkoi pikku hiljaa oivaltaa, että eteenpäin ei pääse, jos hihna on kireällä, ja siitä parin minuutin kuluttua sille riitti rykäisy, kun se jo hylkäsi ajatuksenkin vetämisestä. Niin sitten mentiin koko se viikko - aina kun Urpo veti, pysähdyttiin tai käännyttiin päinvastaiseen suuntaan. Päivä päivältä vetämisyritykset vähenivät, ja suurin osa lenkeistä päästiin jo ilman ainuttakaan isompaa korjausta. Tämä oli tietysti helpotus paitsi itselleni, myös rakkaille sojonokilleni, niitä kun alkoi selvästi turhauttaa moinen jankkaaminen ja edes takaisin kulkeminen - niille säännöt on tehty selväksi jo pentuaikoina, eivätkä ne vedä kuin joskus vahingossa.

Toinen juttu oli sitten se, että ovesta ulos päästyään Urpo kiisi kuin raketti jopa pari sataa metriä laitumen portille asti ja palasi takaisin vasta muistaessaan. Parin päivän ja monen harjoituksen jälkeen se osasi jo "perässä"-käskyllä kävellä omieni kanssa takanani talosta tai tallista tullessa, kunnes sai luvan kirmata vapaasti.

Ensimmäisenä aamuna tulonsa jälkeen Urpo hyppi raivokkaasti päälleni tullessani päästämästä hevosia laitumelle (tämä siis aamutallikäyntimme, aamulenkin ja syömisen jälkeen, että osa energiasta oli taatusti jo purettu), jolloin suljin sen ääntä päästämättä makuuhuoneeseen. Puoli tuntia se siellä raivosi ja meuhkasi, ennen kuin oli sen viisi vaadittua minuuttia hiljaa, ja pääsi sen jälkeen meidän seuraamme ja tallitöihin (huvittavaa muuten, kun istuin koirieni kanssa ja odotimme melskaamisen loppuvan, niin koirat katsoivat minua ymmärtävästi ja totesivat varmaan itsekin, että nyt tässä vaan vielä odotellaan, ei se vielä osaa...). Seuraavana päivänä riitti pelkkä laittaminen oven taakse, kun vimmattu hyppiminen loppui, ja sitä seuraavana pelkkä vilkaisu makuuhuoneeseen, kun Urpo muisti, että ai niin, eihän täällä saakaan hyppiä päälle.

Eihän se vielä viikossa kokonaan kuntoon tullut, ja varmaan on tähän mennessä taas palautunut iloisesti vanhoihin tapoihinsa, kun ei kotona muuta vaadita, mutta potentiaalia siinä olisi vaikka mihin. Sain vaivihkaa tungettua emännälleen Jan Fennelin kirjan mukaan, mutta saa nähdä...

Isäntäväen palatessa Urpo ei aluksi edes muistanut näitä ja katseli vain epävarmana, että ketäs nuo ovat...Tunnettuaan taas kotiväkensä ja hypittyään aikansa näitä päin (jolloin sitä tietysti kehuttiin ja innostettiin ihan sikana...) Urpo asettui keittiön nurkkaan rauhassa nukkumaan eikä eväänsä lotkauttanut siihen suuntaan, ja autolle mentäessä se kääntyi ympäri ja tuli takaisin rapuille, niin ettei sitä ainakaan tuntunut tiukat säännöt täällä vaivaavan ;) Siitäkin näkee, miten helposti koira varsinkin noin nuorena sopeutuu uuteen laumaan - Urpolta siihen taisi mennä kokonainen vartti...

Isä ulostettiin sairaalasta viime torstaina vastoin tahtoaan. Olisi ollut mielellään vielä viikonlopun yli, varsinkin kun oli vielä ripulissa eikä muutenkaan kovin hyvässä kunnossa. Keskiviikkona siivosimme vielä loppuja Turussa Kirsin ja koirien kanssa kovalla kiireellä, kun alun perin olivat sanoneet, että monta päivää aikaisemmin keskustelevat omaistenkin kanssa kotiutuksesta - oikeasti tieto tuli vajaata paria päivää aikaisemmin, ja vielä keskiviikkona isä sanoi pyytävänsä lääkäriltä seuraavana aamuna lisäaikaa...

No, ehkä oli parempikin kotiutua - sain hoidettua homeopaattisesti ripulin kokonaan pois parissa päivässä, kun sairaalassa ainut hoitokeino siihen oli ollut vaipat, jotka kumma kyllä eivät yhtään olleet ripulia helpottaneet ;)

Nyt kotona käy kotiapua kolme kertaa päivässä, mikä on potilaan itsensä mielestä ihan liikaa, että saa nähdä nyt...Lääkkeitä tuli roppakaupalla lisää, ja isällä todettiin myös keuhkoahtauma, mikä ei tietenkään ole hyvä asia. Mutta minkäs näille itsepäisille vanhuksille sitten teet...

Ai niin, virkanumeroni toimii taas. Ei se sitten ollutkaan pelkkä tukiasemien kupsahtaminen, mikä sen mykisti, vaan SIM-kortti oli mennyt epäkuntoon.

Lauantaina saatiin sadetta ja ukkosta niin, että riittää vähäksi aikaa. Tallin lattialla lainehti pahimpaan aikaan vettä varmaan viitisen senttiä, kun ei viemäri jaksanut vetää kaikkea ulkoa tulvivaa vesipaljoutta, ja sunnuntaina sai joka ainoaan karsinaan vaihtaa kaikki purut kuivempiin. Onneksi joku enkeli lähetti taas ystäväni Kirsin juuri silloin tänne kasvimaataan perkaamaan, ja yhdessä ahertaen selvisimme pururumbasta sentään kohtuullisesti :)

Naurattaa tuo Rintin pallosilmä. Aamuisin lenkille lähtiessä potkin aina Riolle jalkapalloa jonkin aikaa tuossa pikkulaitumella. Rintiä ei pallon perässä juokseminen sinänsä innosta, mutta se hyppii kentällä valmiina suuntaa vaihtaen kuin hulluksi tullut maalivahti - siis sikäli hulluksi tullut, että siinä vaiheessa kun pallo lähtee kenttää kohti, se säntää kovaa vauhtia sitä karkuun. Mitäänhän en juuri jalkapallosta ymmärrä, mutta sen verran sentään, ettei maalivahdin varmaan ihan niin kuuluisi käyttäytyä ;)

Jeeppi meni täksi päiväksi huoltoon, enkä tiedä, koska se taas pääsee kotiin - siitä olisi kuulemma pitänyt vaihtaa jakopään hihna jo 20 000 km sitten, eikä homma ole tuossa autossa ihan pieni. Luojan kiitos, että vaihdoin huoltopaikkaa sen reissuroopen hutiloinnin jälkeen, että tuommoisistakin "pikkuasioista" huolehditaan taas huoltopaikassa, ennen kuin koko juhtaparka levähtää palasiksi jossain päin maailmaa. Nythän meillä on kyllä karavaanarien tiepalvelu, joka kannattaisi ihan jokaisen tiellä liikkuvan ottaa, mutta silti olisi mukavampaa päästä omalla autolla kotiin asti.

Tässä vielä tasapuolisuuden nimissä sen hassun maalivahdin kuva ;)

Ai juu, koirien viilennysalustat saapuivat vihdoin, mutta en ole vielä ehtinyt tutustua käyttöohjeisiin tarkemmin. Kamalaa hellettä on taas luvassa, että pian niitä tarvitaan. Tuulettimet niillä jo on autossa, collieilla koiraverkossa ja Tinolla boksin ovessa silloin harvoin kun suostuu matkaan lähtemään.

Ai niin - elämä on yhtä P.S.:ää, kun vanhenee... Meidän makuuhuoneen ikkunalauta, alias Honkkarista ostettu hylly, rämähti yhtenä päivänä kukkapurkkeineen ja suolakivilamppuineen lattialle, kun kannattimet olivat yksinkertaisesti haljenneet. Onneksi ei kukaan eläimistä ollut alla ) Korjattavat asiat senkun lisääntyvät, ennen kuin vihdoin saadaan taas remonttimies käymään... Rintin takana oleva ikkuna näyttää nyt oudon tyhjältä.