Meinasi tulla suru puseroon, kun rehutynnyristä kiipesi monta päivää vain yksi hiiri, mutta ei hätää - juuri kun suunnittelimme muistotilaisuuden pitämistä sen kadonneelle toverille, se ilmestyi taas jostain, ja ne kipittivät hyttysverkkoa peräkkäin yhtä vauhdikkaasti kuin ennenkin.

Ketutkin ovat helmikuun myötä vilkastuneet. Luulin 18 vuoden metsäseudulla asumisen jälkeen jo olevani jonkinlainen ketun ääntelyn tuntija, mutta ei - täällä ne kiljuvat kuin jättiläisrotat joka ilta, ja saavat Rion ihan tolaltaan iltalenkillä. Itse asiassa en edes muista täällä usein kuulleeni sitä tyypillistä ketun kiimahaukkua, sitä, joka laitetaan leffoissa aina taustalle, kun halutaan korostaa tunnelmaa synkästä ja syksyisestä yöstä, ja joka itse asiassa on asiaa tuntemattomalle aika veret seisauttava kokemus öisessä metsässä. Edelleen ne joka tapauksessa jatkavat vahtaamistani ympäröiviltä kallioilta, ja ilmestyvät perääni jolkottamaan heti, jos liikun pihalla ilman koiria pimeän tultua. Ongelma on vaan nyt tuossa kosinta-ajan karkelohuumassa, joka saa ne kiljumaan silloinkin, kun olen koirineni muutaman kymmenen metrin päässä. Pyry ei niitä onneksi enää kuule, Tino ei niistä välitä, Niki tottelee yleensä hyvin pysäytyskäskyä, mutta Rio säntäilee edes takaisin ympärillämme ja yrittää haukkua mahdollisimman pelottavasti moisille möröille.

Ai niin, yksi uusi hankinta jäi vallan viime blogista pois - meillä on ikioma peräkärry kuomulla ja aisalukoilla ja kaikilla herkuilla! Nykyään heittäydyn yhtä innokkaasti keskusteluun, jossa ruoditaan peräkärryjen eroja ja hyviä ja huonoja puolia ja teknisiä ominaisuuksia, kuin tuoreet äidit lastenvaunuja vertaileviin vastaaviin ;) . Kaksi kertaa ollaan jo haettu sillä puita ja pahnoja Köyliöstä entisiltä naapureilta. Ensimmäisen kerran jälkeen peruutin sen ihan itse oven eteen puuvajaksi tuota solaa pitkin, ja olin haljeta ylpeydestä, kun siinä tuoksinassa ei hajonnut kuin yksi aurinkokennovalaisin. Nyt tiistai-iltana haettiin toinen satsi klapeja, mutta hieman kankeammin. Kärryn pyörien eteen laittamani tiilet kun olivat jäätyneet maahan kiinni, enkä saanut kärryä omin voimin liikuteltua niiden ohi sen vertaa, että olisin saanut sen auton koukkuun kiinni. Jo jeeppiä peruuttaessani rikoin toisen aurinkokennovalon, kun omenapuun oksa taittoi toisen peileistä auton kylkeen, enkä vähään aikaan nähnyt kuin toisesta jotain. Kannattaisi varmaan alkaa harrastaa keilausta ;), kaatoja tulisi ihan sikana. No, onneksi naapurin Hannu tuli taas apuun, ja yhteisvoimin saatiin kärry vihdoin sinne mihin pitikin.

Samalla reissulla tuli kokeiltua vakionopeudensäädintä, kun yhtenä päivänä vihdoin vaivauduin lukemaan sen käyttöohjeen. Olo oli kuin piirretyissä tai vuoristoradalla, kun kaara vaan kiisi samaa vauhtia, oli edessä sitten minkälainen mutka tai mäki tahansa, ja unet karisivat silmistä samaa vauhtia. Lopetin kyllä kokeilun lyhyeen - minusta on mukavampaa miettiä tilannenopeus ihan itse joka hetki.

Tällä kertaa liikkuva puuvajani jäi tuonne pihatien puoleen väliin, tie kun on niin jäinen ja viettävä, etten hyvän tovin taistelunkaan jälkeen saanut sitä työnnettyä ylös asti, ja sekä kärry että auto tekivät jatkuvia sivuluisuja aina vaan kiihtyvässä tahdissa.

Muutenkin täällä on kärsitty jäisistä keleistä. Tuossa kapealla tänne johtavalla yksityistiellä kun on vesi tulvinut tien yli ja jäätynyt siihen niin, että toisen puolen pyörät kyntävät aina rutakon pohjaa myöten, ja terävät jäät raapivat renkaiden reunaa, ja osin jopa jeepinkin pohjaa. Henkilöautoilla tänne ei enää ole ollut mitään asiaa moneen päivään, ja maasturillakin rupeaa tekemään tiukkaa. Onneksi naapurin isäntä lupasi yrittää helpottaa tilannetta traktorilla ja kirveellä - viimeksi mainittuun olisin itsekin pian tarttunut ja mellastanut tiellä oikein sydämeni kyllyydestä ;)

Kaikki jäät eivät kuitenkaan ole pahasta. Meri on vaihteeksi jäätynyt sen verran vahvasti, että jäälle uskaltaa jo kävelemäänkin. Viime viikolla teimmekin siellä melkein kaikki aamulenkit rantoja seuraillen, ja koirilla oli hauskaa. Viime viikonlopun suojailmat sulattivat jäältä lumen ja liukastivat sen niin, ettei siellä enää kävellen tahdo pysyä tolpillaan, ja niinpä kaivoimme eilen esiin potkukelkan, ja jestas että oli hyvä kelkkakeli! Tuli ihan nuoruus mieleen, kun isoäitini samojedi veti kelkkaa niin että tuuli korvissa viuhui, ja hetkessä oltiin Rymättylän puolella.

Viikko sitten lauantaina oltiin kummilasteni (jotka eivät tosiaankaan ole enää lapsia) Lotan ja Oskarin kanssa nauttimassa Apassionata-hevosgaalasta Helsingissä, ja tykättiin kovasti. Lotan ja koirieni kanssa oltiin koko päivä reissussa ja käytiin samalla kyläilemässäkin, Oskari taas Espoossa asuvana vain pistäytyi tapahtumassa.

Taas rupesi mietityttämään tuo Pyryn inkontinenssi... Se kun ei nykyään suostu edes pissaamaan muuta kuin kotinurkissa, vaikka on ikänsä reissannut ympäriinsä. Kotona se lirauttaa eteiseen, jos ei ulko-ovea saa tarpeeksi nopeasti auki, mutta nytkin se oli koko melkein 15-tuntisen reissun täysin hätimättä, vaikka kuinka käytiin koira-aitauksissakin, että saivat olla välillä vapaana. No, elämä on ihmeellistä. Pitää vaan jatkaa oikean homeopaattisen aineen hakemista siihenkin vaivaan, jos saisi taas nukkua kokonaisia öitä pitkästä aikaa.

Riosta on tulossa iso poika kovaa vauhtia. Parhaillaan sillä vaihtuvat hampaat, ja tuntuu, että uusi pureskelukausi on sitä myöten alkanut. Yhtenä päivänä se leiskautti ihan itse jeepin takaluukusta autoon, ylpeydestä halkeamaisillaan, ja nyt pitää makuuhuoneen kori vaihtaa astetta isompaan. Öisin se kyllä edelleen kuorsaa sängyssä, mutta päiväuniin kelpaa korikin.

Tiistaina käytiin Kaarinan klinikalla näyttämässä Tinoa ja Nikiä. Tino sai glaukoomaansa kolmea silmätippaa, ja ensi tiistaina mennään kontrollikäynnille. Nikiltä leikataan anaaliadenoomat ja pari kieltä painavaa poskihammasta mahdollisimman pian, kunhan se ensin syö ainakin viikon antibioottikuurin. Samalla se kastroidaan, mikä on ihan hyvä, kun sillä todettiin kiveskasvainkin.

Reilu viikko sitten itseltäni meni yhtäkkiä niska aivan jumiin, ja sattui suorastaan pelottavasti kun yritti kääntää päätä. Ensin iski paniikki - aivokalvontulehdus, enkä voi mihinkään sairaalaankaan mennä, kun en voi jättää eläimiä... Onneksi tajusin soittaa yhdelle ystävälleni, jolla oli juuri ollut kova flunssa, ja hän sanoi sen olevan flunssan alkuoire. Se oli kyllä helpotus, vaikka yöllä sai kääntää päätä käsillä, kun muuten sattui niin julmetusti, eikä seuraavana päivänäkään voinut katsoa sivulle. Flunssaa ei sitten sillä kertaa kuitenkaan muuten tullut, kun troppasin itseäni parhaan taitoni mukaan, mutta nyt se ryökäle yrittää hyökätä uudestaan. Olen saanut rajoitettua sen mellastuksen vain lievään nuhaan ja yskään, että kai tämä tästä. Hevosten C-vitamiinijauhe ja auringonhattu on kova pari tässä taistelussa!

Kotisivuiltani muuten poistuu sähköpostiosoitteeni. Tämä ihan siksi, että olen kyllästynyt käyttämään aikaani vastaamalla ihmisille, jotka kyselevät, löytyisikö minulta apua heidän eläimensä vaivaan/ongelmaan, ja mitä maksaa. Sitten kun vastaan ja selostan mahdollisimman selvästi eri vaihtoehtoiset hoitomuodot ja hinnat sun muut, niin kyseisestä ihmisestä ei enää koskaan kuulu pihaustakaan.

Ainoa poikkeus näistä kyselijöistä oli eräs mukava nuori nainen, joka ensin lähetti sähköpostia Uudesta Seelannista, ja sitten vielä samana päivänä soitti sieltä, kun olin vastannut. Itse eläin sijaitsee kyllä ihan kotimaassa, ja sai troppeja postitse parissa päivässä. Näin se vaan on kansainvälistä tämäkin homma :)

Toinen ilahduttava tapaus oli erään asiakkaani koira, jolla oli ollut jatkuvia korvatulehduksia jo pari vuotta, ja jolle eläinlääkäri oli suositellut seuraavaksi korvan poistoa, kun antibiootit ja kortisonit eivät auttaneet kuin hetkeksi. Siinä vaiheessa omistaja onneksi rupesi miettimään muita vaihtoehtoja. Haukku sai avun homeopatiasta ja tukihoidoista, ja äskettäin oli eläinlääkärikin todennut korvien olevan ihan kunnossa :) Ja tärkeintä tietysti on, että niitä korvia on edelleen kaksi...