Tässä alkuun sen kylän nimi, josta viimekertainen Seinen kuva oli otettu, eli joku Caudebec En Caux, en voi nyt tarkistaa kartasta, joka on Reissarissa, joka taas on vielä Valtimolla tai tulossa takaisin - lähti Jannen ja karkkarityttö Aavan kanssa kanakoirakokeisiin ja metsälle. Kyllä se auto näkee muailmaa...

Mutta siis siksikin tuo kuva, että Ranskassa lähes kaikki pylväät ja kyltit on varustettu kukkakoristein, siitä voisi ottaa täälläkin oppia. Talojen ikkunasyvennykset ovat myös täynnä kukkia, yleensä tulipunaista pelargoniaa, ja siitä useimmiten se ei-pallomainen pelakka, olisiko sitten Englannin pelargonia. Jos kukkia ei ole, talo on varmasti tyhjillään tai myynnissä.

Siis se rapsutus - meitä on kohdannut ilmeisesti kurja kapikohtalo, ja koirat ovat saaneet täällä liikuskelevalta ketulta kapin. Karvat vaan lentävät ja käpälä käy tiuhaan... Aluksi luulin, että Rinti vaan kapsuttaa lähteviä pohjavillojaan ja Rio punkin arpia, mutta sitten kun Tino alkoi syödä tassujaan, minulla vihdoin välähti. Oireet ovat ainakin ihan samat kuin samojedien ja Nikin kapeissa joskus Köyliössä, silloin vaan jo itsekin kapsutin ranteitani ennen kuin tajusin mistä on kyse. Nyt vaan ei voida turvautua mihinkään Ivomec-piikkiin, tai sojonokilta lähtee henki. Ylihuomenna päästään kuitenkin lääkäriin hakemaan valeluliuosresepti, kunhan vielä varmistan parilta collie-ihmiseltä, että kyseinen aine on koirilleni turvallista - sanoivathan ne eläinlääkärit sen olevan, mutta kun olen aika vainoharhainen noissa asioissa... No, eiköhän se sillä hoidu, ja taas voidaan tavata koirakavereitakin.

Euroopan turneen kertomus jatkuu taas, ilmeisesti vielä monta kertaakin, kun en taaskaan ehdi tässä kauaa istua.

Ruotsissa siis ajeltiin viimeksi etelämmäs, ja ensimmäiseksi yöksi löydettiin oikein kotoinen metsäkylätien poski, jossa uinailtiin kaikessa rauhassa, ja käveltiin aamulla pitkä lenkki ennen baanalle paluuta. Grännassa pääsin taas shoppailun makuun Brahehusissa, jossa myytiin jos jotain polkagrisareita sun muita makeisia ja lahjoja. Illalla siunasin Tomppa-parkaa, josta oli suuri apu etsiessämme kummisedän miehen (kummitäti on jo edesmennyt) paikkaa tuhannen mutkan takaa Malmöstä. Svenin luona meni tovi, ja siellä päätin myös lopullisesti olla enää illalla ajamatta Tanskan puolelle Juutinrauman siltaa pitkin. Koko päivän oli ollut kamala tuuli, lehdistä päätellen jotain sen Jenkeissä riehuneen Katjan liepeitä, ja Sven kertoi, että olivat varoittaneet ylittämästä siltaa tuuliherkillä autoilla. Yöksi leiriydyttiin yhden luonnonsuojelualueen reunalle Lommaan järven rannalle, ja taskulampun valossa kiemurreltiin paikallisia polkuja iltalenkillä. Aamulla sitten nautittiin kauniista maisemista ihan päivänvalossa.

Mutta, mutta...se tuuli ei ollut juurikaan heivannut edellispäivästä. Pakko oli kuitenkin matkaa jatkaa ja valittava oli joko sillanylityksen tai keikkuvan lautan välillä, joten ei kun sillalle! Onneksi reissari ei ole sieltä tuuliherkimmästä päästä, että yli päästiin kaatumatta tai lentämättä sillalta mereen, mutta kyllä se oli oikea tuskien taival, ja silta tuntui ainakin sadan kilometrin pituiselta, kun köröteltiin korkeintaan kuutakymppiä yhden rekan (ja taatusti kiroilevan rekkakuskin) edessä. Ajattelin, että tapa vaikka, mutta yhtään kovempaa en aja, kun en halua kuolla ensimmäisen Euroopan matkani alkumetreillä. Siinäkin vauhdissa auto heilui tuulen tahdissa ja tunnelma oli lievästi sanoen puistattava, mutta yli vaan päästiin - hyvä me :)

Tanskassa siis oltiin, ja samalla lisääntyivät tien varsilla näkyvät lehmät ja hevoset, samoin kuin viljelykasvi, jota oli pelloilla silmänkantamattomiin, ja joka näytti kyllä maissilta, mutta varma en siinä vaiheessa ollut. Se se kuulemma oli, ja sitä kasvatetaan kuulemma eläinten rehuksi ja näköjään koko Euroopan mantereella ainakin Tanskasta Etelä-Ranskaan. Se korjataan kokonaisena eikä suinkaan siis syötetä pelkkiä tähkiä.

Tanskassa oli kauneudestaan huolimatta ainakin kaksi huutavaa epäkohtaa. Toinen oli yhteisvessat (hyi, ei tahdo semmoisia!), ainakin niillä huoltoasemilla, joissa poikettiin, ja toinen oli...ai niin, voi kamala, ne Saksaa kohti rahdattavat sikarekat, joista pilkisteli toiveikkaita kärsiä. Hyi olkoon, tuli ihan mieleen juutalaiskuljetukset sodan aikana, eivät nekään varmasti tienneet, kuinka kamala kohtalo niitä raukkoja perillä odotti. Huh, kylläpä meni synkäksi, mutta olin kyllä niin vihainen, että oksat pois! Miksei niitä sikaparkoja voida teurastaa ihan omassa maassa, jos ne kerran on tapettava, ja kuljettaa niille makkaranpurijoille pelkät lihat, jotka eivät matkasta stressaannu!

Ja jos joku nyt luulee, että meikäläisellä on jotain ennakkoluuloja saksalaisia kohtaan, niin on aivan oikeassa. Enkä edes tiennyt sitä ennen Saksaan menoani, tai ainakaan tiedostanut. Anteeksi vain, saksalaiset, mutta minut on varmasti kaasutettu siellä kuoliaaksi edellisessä elämässä, mikään muu ei selitä niitä kylmiä väreitä, joita selässäni kulki siellä vähän väliä, ja saksalaisia poliiseja nähdessä teki mieli ryömiä sängyn alle piiloon. HUH. Kaiken lisäksi niissä kolmessa tapauksessa, joissa menomatkalla olin tekemisissä saksalaisten kanssa, kohtasin tosi töykeitä ihmisiä.

Tämä on nyt niin kamalaa, että se on paras selvittää saman tien pois alta... Ensin siis menin huoltoasemalle tankkaamaan, Saksa kun on niin iso maa, ettei sen läpi oikein tankkaamatta ainakaan Reissarilla valitettavasti selviä. Siellä oli ihan erilainen maksupääte kuin missään muualla ikinä, enkä heti ymmärtänyt, kas kummaa, että kortti vedetään saman tien ulos ja vasta sen jälkeen koneeseen naputellaan koodi. Kaiken lisäksi koodin kuittausnappula oli eri paikassa ja erivärinen kuin muualla, niin että sekin aiheutti viivästystä, ja siitäkös se siansyöjäisäntä (ihan totta, voin hyvin kuvitella, että se iltapuhteikseen lahtaa pari sikaa ennen kuin saa nukuttua) hermostui. Herran jestas, jos me kohtelisimme saksalaisturisteja niin töykeästi täällä, niin siitäkös meteli nousisi! Tai voitaisko koettaa, jos ne pysyisivät siellä toisilleen töykeilemässä ;) No kuitenkin, minä olen oikeasti mukava ihminen enkä odota enkä ansaitse sellaista kohtelua!

Seuraava kohtaus tapahtui jossain levähdyspaikalla, jossa kaikessa rauhassa kävelimme tienvartta, kun muutama mopopoika päristi ohitsemme ja soitti torvia ja näytteli ties mitä käsimerkkejä meille. Siis hyvä tavaton...

Siinä vaiheessa kaipasin jo kipeästi unta, ja kysyin Suomessa sijaitsevalta ihmisnavigaatoriltani Eevalta, jos hän innokkaana netinkäyttäjänä ja Saksassa joskus jopa asuneena löytäisi lähistöltä jonkun leirintäalueen. Sainkin osoitteen, mutta en tietoa, että kyseeessä olikin pienen hotellin piha. Jätin sitten parin minuutin ajaksi auton tosi leveän kujan päähän siksi aikaa kun kävin kurkkimassa viereisen kirkonkin takaa etsimääni leirintäaluetta. Takaisin tullessani paikalle kaahasi (muutahan ne eivät siellä teekään, oli kuinka pieni kuja tahansa) nuorehko mies, joka tivasi, että onko auto parkeerattu siihen, tai jotain sinne päin. Vastasin etsiväni leirintäaluetta ja poistuvani ihan heti ja tiedustelin vielä, puhuisiko hän mahdollisesti englantia - saksantaitoni alkoi hiipua entisestään moisissa koettelemuksissa. Tämä hyväkäs vastasi -edelleen töykeästi, vaikka sentään englanniksi, että kyllä puhuu, ja "minä asun tässä", ja kaahasi viereisen talon pihaan. Ja mies asuu ihan kirkon vieressä! Tuskin se sentään mikään pappi oli - edes saksalainen...

Häntä koipien välissä poistuimme koko kylästä mitä pikimmin ja vietimme yön jollain levähdyspaikalla (viereen kurvasi kohta saksalainen poliisiauto ja olin kauhusta kankeana, mutta en jaksanut enää ryömiä edes sängyn alle lämmityspannun seuraksi, ja myöhemmin se oli onneksi tiessään). Mutta hyi kamala!

Aamulla vilistimme kohti Belgiaa, jonne päästyämme huokaisin syvään helpotuksesta. Sieltä löytyi taas kohteliaita ja mukavia ihmisiä, jotka puhuivat usein jopa ihan kohtuullista englantia.

Ai niin, se unohtui vallan sanoa, että tanskalaisetkin olivat avuliaita ja kohteliaita ja yrittivät parhaansa mukaan ymmärtää, vaikkei yhteistä kieltäkään aina ollut, ainakin Odensessa, jonne pysähdyimme kortti- ja viineriostoksille.

Tässä väliin rauhoittava kuva belgialaisesta puunrungosta, jolla kiipeili murattia. Sitä kasvoi vähän joka puolella muuallakin villinä puussa ja maassa, ja se sai minut aina yhtä lailla ihastuksen valtaan :)

Belgian Spasta löysin ihan itse leirintäalueen huolimatta siitä, että olin ihan kauhusta kankea sikäläisistä ajonopeuksista. Pienilläkin teillä vauhti oli toista sataa, vaikka taloja oli ihan teiden vieressä. Ilmeisesti siellä ei päästetä lapsia lainkaan yksin ulos, eikä ihme, lopputulos olisi äkkiä tosi kaamea...Siellä, niin kuin muissakin lähimaissa, oli moottoriteiden varsilla jatkuvasti varottavia tauluja tyyliin "tässä on tapahtunut 47 vakavaa liikenneonnettomuutta, olethan varovainen", ja porukka painaa ainakin sataa viittäkymppiä vuorenrinnettä alas kolmea kaistaa melkein kiinni edellä ajavassa...

Mutta leirintäalueen poika ei olisi voinut kohteliaampi olla, sain kaksi suihkupolettiakin, kun selitin, että hiuksetkin pitäisi pestä, ja koirat pääsivät ihan ilmaiseksi sinne siitä huolimatta, että niistä olisi plakaatin mukaan mennyt maksu. Ei silti, tuskin kukaan edes tiesi, että siellä yöpyi kaksi koiraa, niin hiljaa ja sivistyneesti ne käyttäytyivät.

Hassua muuten noilla eurooppalaisilla leirintäalueilla - monissa on lemmikit sallittuja, mutta maksimi on yksi lemmikki per autokunta. Mitä hemmettiä sille toiselle tai kolmannelle sitten pitäisi tehdä?!  Kuitenkin ne ihmiset, jotka koirineen reissaavat, ovat yleensä fiksua ja valistunutta porukkaa ja hoitavat koiransa niin, ettei niistä kukaan häiriinny, samoin kuin reissukoirat yleensä käyttäytyvät hyvin, kun ovat tottuneet jos johonkin - jopa meidän maalaiskoirat :)

Tässä vielä tyypillinen belgialaistalo, viimeisen päälle siisti ja puleerattu, niin kuin vähän koko maa. Tuon lähellä oli sentään lampaita laitumella, että se vähän inhimillisti näkymiä :)

Nyt on kyllä pakko lopettaa tältä erää. Toivottavasti kukaan (muu) ei näe painajaisia saksalaisista, ja ihan tasapuolisuuden nimessä on sanottava, että sitten kun tulomatkalla olin valmistautunut ajamaan Saksan halki niin nopeasti ja pysähtelemättä kuin pystyisin, kohtasimmekin mukavia ihmisiä :)