Seuraavaa artikkelia ei suositella herkkähermoisille eikä eritekammoisille. Koira- ja kissaihmiset voivat siis lukea ihan rauhassa :)

Kissaihmisethän tietävät, että oksennukset kuuluvat elämään eikä niistä yleensä tarvitse huolestua - siis jos asialla on muuten terve kissa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun oksennuksessa alkaa näkyä karvaa, on syytä antaa kissalle ruohoa, jos ei halua kohta tahia suolistossa lymyilevien karvapallojen kanssa. Täällä ei tarvitse talvellakaan kasvattaa kissalle kauraa tai muuta vastaavaa viherrehua - senkun menee ulos ja nyhtää tukon ruohoa johonkin suht painavaan keramiikkapurkkiin, jossa on vettä, ja koko asian voi unohtaa. No, ainakin pariksi minuutiksi, kunnes on putsattava lattialta ensimmäinen ruoho-oksennus - siis lattialta, jos on onnekas. Meidän kissat oksentelevat ruohoja(kin) hyvin luovasti erilaisiin paikkoihin. Yksi kestosuosikki on pöytä, toinen lähes yhtä hyvä on kissojen kiipeilypuu, josta ruiskien saa kerralla ison alan, ja mahdollisesti kaupanpäälliseksi jonkun koiran kyllästettyä ihanalla lämpimällä nesteellä. Tuolikin hätätilassa käy, mutta siltä ei saa lainkaan niin vaikuttavaa jälkeä aikaan. Ai niin, unohtaa ei sovi tietenkään kenkiä ja muuta lattioilta löytyvää rekvisiittaa, niistäkin saa aikaan kiitettävästi äksöniä.

 

 

Paitsi ruohoista oksentelua, meillä esiintyy ehkä kerran kuussa ihan-muuten-vaan-oksentelua, josta huolehtii yleensä Pörri. Pörrihän on, kuten muistanette, lähes ikuisella laihdutuskuurilla, mistä on seurauksena varsin laihoja tuloksia - siis ei kissassa, sehän ei laihdu. Ehkä sillä on bulimia - sehän ahmii kaikkea tilaisuuden tullen ihan sikana, ja oksentelee (tosin ei välittömästi tämän seurauksena, vaan ihan randomisti) samalla tyylillä. Viikkokausia se syö (niin paljon kuin suinkin kitusiinsa löytää) ilman ongelmia, ja sitten yhtenä päivänä se päättää, että hei nyt me oksennetaan, ja sitten sitä riittää ja löytyy mitä yllättävimmistä paikoista - yleensä vähintään kerran tossunpohjista, muista hankalista paikoista puhumattakaan. Lopun päivää se syö taas ihan normisti (siis jos sallitaan). Nämäkin oksennukset ovat yleensä vain liemilammikoita, jotka eivät kelpaa koirallekaan... Sillä nyt meilläkin on tällainen:

 

 

Pikaoksennuksenkorjaajakoira, joka sinkoaa täyteen laukkaan vaikka kesken sikeimpien unien jo ensimmäisistä kakomisäänistä, ja jonka kanssa on ihan turha kilpailla. Nauroin ennen kippurassa kummitytön Unto-shelttiä, joka käyttäytyy juuri samalla lailla, luultavasti vaikka kesken narkoosin. Enää ei naurata. Olen pyrkinyt suhtautumaan tuohon omaani zeniläisesti. Ehkä vielä jonain päivänä onnistun. Ja toisaalta, jäähän edes joku homma itseltä pois...Tosin tuo omani on valikoivampi, sille kelpaa yleensä vain täysipainoinen, juuri nielaistu vähän lämmitetty kissanruoka, nesteet ja ruohopuklaukset saan edelleen siivota itse.

 

 

Sitten meiltä löytyy yksi tämmöinen liikuttavan siisti oksentelija, joka yrittää aina mennä roikkumaan kissanvessan partaalle, yleensä siinä kuitenkaan onnistumatta, ja jälkiä saa sitten korjata kissanvessojen edusmatoista. Mutta hän sentään yrittää.

 

 

Tältä nokalta ei juuri mikään jää huomaamatta, on sitten kysymyksessä kissanoksennus tai emännän lompakko, mistä muistan vieläkin olla päivittäin kiitollinen.

 

 

Tässä näkyy valitettavan hyvin - vieläkin - tuo karvaton läntti silmän alla, ja - voi kamala - rähmä. En kestä.

 

 

Isoveljensä ottaa näin viikonlopun alkajaisiksi rennosti. Huomaa tippa nenässä, vähänkö liikkis ;)

Ai niin, ne koiranoksennukset sitten - ne herättävät yleensä emännänkin kesken sikeimpien unien ja ovat paljon enemmän huolta aiheuttavia, paitsi jos se koira jatkaa iloisesti eteenpäin päästyään häiritsevästä painolastista. Onneksi ne ovat paljon harvinaisempiakin kuin kissoilla, ainakin meillä. Mutta hevosihmisenä jaksan kyllä olla kiitollinen kaikista eläimistä, joille oksentaminen on yleensä mahdollista - hevosillehan se esimerkiksi ei ole, sen enempää kuin kaneillekaan, ja tästä aiheutuu jos jonkinlaisia vakaviakin pulmia. Ehkä outo kiitollisuuden aihe, mutta kuitenkin, olen kiitollinen - ja zeniläinen. Ehkä joskus.

Happy Thanksgiving, joka rapakon takana jo meni, mutta jota voi halutessaan viettää vaikka joka päivä täälläkin, vaikka nyt oksennuksista.