Nonniin, voivoi ja anteeksi kaikille, jotka ovat täällä tottuneet vierailemaan - ja pettymään jo kohta vuoden ajan - toivottavasti löydätte vielä joskus takaisin...

Siinä vaan taas kävi näin, vaikka kirjoittamisesta kovasti pidänkin, niin joskus ei vain voi.

Suurin suru kohtasi jo 1.syyskuuta, kun ihana ystävämme Pyry, melkein 15 1/2 -vuotias samojedini, joutui jättämään meidät ja siirtymään sinne, missä jalat taas kantavat ja juoksukin onnistuu. Sen jälkeen en voinut pitkään aikaan kirjoittaa mitään vähänkään aiheeseen liittyvää, ja vielä nytkin on hyvä, että edessäni ei ole paperia, joka menisi kyynelistä muusiksi...

Jasper-hanhikin siirtyi valoisemmille maille tammikuun alussa lähes 15-vuotiaana, että näitä on taas riittänyt...

Toisaalta lauma taas ainakin väliaikaisesti kasvoi yhdellä puolivillillä kissalla, jota olin ruokkinut viime kesästä asti tallin eteisessä, mutta jota en millään saanut houkuteltua sisälle talliin pakkasilta pakoon. Noin viikkoa Jasperin lähdön jälkeen olin ottamassa hevosia sisään, kun Smirreksi ristimäni kolli yllättäen luikahti tallin ovesta sisään, ja jäikin sitten sinne pääsiäiseen asti nauttimaan lämpimästä ja ruuasta ja turvallisesta nukkumapaikasta. Arka se oli jatkuvasti, mutta päästi minut sentään jo parinkymmenen sentin päähän lähtemättä karkuun, kunhan en katsonut sitä päin ja käyttäydyin korostetun rauhallisesti. Se asettui taloksi Jasperin karsinaan, josta se toki pääsi halutessaan pois, mutta johon Rio taas ei hypännyt, vaikka koetti kovasti kurkkia Smirreä laidan yli. Kevään koettaessa kävin kovaa keskustelua itseni kanssa aiheesta Smirren kastroiminen. Huolimatta siitä, että ehdottomasti ja aina suosittelen kastrointia kaikille kolleille (mukaan lukien melkoisen joukon kaksilahkeisia, joita en tosiaankaan suosittelisi siitokseen), Smirrellä on edelleen perhekalleudet tallella. Ensiksikin se on jo melko vanha kissa, arvioni mukaan reilusti toisella kymmenellä, eikä luultavasti ikinä matkustanut autossa tai edes antanut ihmisen koskea itseensä, ja se olisi pitänyt pyydystää jollain loukulla, että sen olisi saanut edes vietyä lääkäriin. Sitä paitsi jopa minunlaiseni femakon oli pakko kunnioittaa luottamusta, jonka olin pitkän ajan kuluessa saavuttanut, ja jättää kissavanhus rauhaan, kun oli taas aika pitää tallin sisäovi auki. Ensin se viipyi reissuillaan muutamia päiviä kerrallaan (joiden aikana olin varma, että se on jäänyt ketun tai auton saaliiksi, ja sätin itseäni kovaan sävyyn, että miksen kuitenkin...), mutta sitten se on tyytynyt ilmeisesti kylän peltojen ja ulkorakennusten päivystämiseen ja käy ruokakupeillaan lähes päivittäin, vaikken useinkaan sitä näe. Ennen syksyä tallin sisäoveen tehdään suljettava kissanluukku, että kanit voivat juosta edelleen vapaana tallissa suurimman osan päivää, ja Smirren kupit siirretään taas tallin lämpöön, että sillä on ainakin mahdollisuus viettää aikaansa sisätiloissa niin halutessaan.

Niin ja hyvänen aika, tulihan meidän laumaamme oikein iso lisäys elokuun loppupuolella, enhän ehtinyt siitäkään enää silloin kirjoittaa. Meille tuli Valle, silloin 24-vuotias issikkaruuna, joka olisi muuten joutunut syksyllä teuraaksi. Se tuli samasta paikasta kuin Blakkur pari vuotta aikaisemmin, kun siellä jouduttiin vähentämään hevosia, eikä omistaja halunnut laittaa sitä kiertoon ja tarjosi sitä minulle. Sanoin harkitsevani asiaa, mutta itse asiassa harkinta-aikani taisi olla noin kaksi minuuttia, ja tein päätöksen melkein heti lopetettuamme puhelun. Tunsin Vallea jo jonkin verran 18 vuoden takaa, jolloin kuskasin sen Nakkilasta Karjaalle hakiessani Ransun sieltä sen saavuttua  Islannista. Itse asiassa minulle tarjottiin Vallea jo silloin, mutta koska se ei siihen aikaan osannut töltätä ja oli syntynyt Suomessa, kun hain nimenomaan Islannissa syntynyttä hevosta, en sitä ostanut. Sen jälkeen se oli kiertänyt muutamia, epäilemättä kyllä hyviä, talleja, ja ollut viimeiset kymmenen vuotta samassa paikassa, missä se oli myös ollut Blakkurin paras ystävä. Ystävät tapasivat taas parin vuoden eron jälkeen toisensa, Ransu tuli sen kanssa heti ensi hetkestä hyvin toimeen, ja laumamme sai pirteän ja persoonallisen -ja ahneen- lisän :) Valle on nyt johtaja Blakkurin sijasta, ja vanhin, Ransu, tyytyy ihme kyllä peränpitäjän rooliin (paitsi tietenkin sydämessäni :) ). Vallella on aloittelijoidenkin helppo ratsastaa, jos vaan käsilihaksissa löytyy - jos jossain turvan ulottuvilla on jotain syötäväksi kelpaavaa, Vallen koko tarkkaavaisuus keskittyy vain ja ainoastaan sen suuhun saamiseen, ja se viis veisaa, vaikka muut hepat olisivat sillä välin edenneet näkymättömiin...

Opiskelut alkoivat sitten elokuussa, ja Tampereella on tullut ravattua sitten kerran kuussa. Jossain vaiheessa kiinnostuin asuntoautoista ihan vaan huolettoman koirien kanssa reissaamisen kannalta, ja marraskuussa huomasin olevani vanhan ja edullisen, mutta vähänajetun asuntoauton onnellinen omistaja. Siinä ratkesi se koirienkin yöpymispaikka Tampereella - ainakin sulaan aikaan, en edes vanhana pakukonkarina välitä ajella sillä Tampereelle vievän tien huimia mäkiä ja kaarteita liukkaalla kelillä ja mahdollisella kovalla tuulella, sen verran korkea tötterö se on. Lumikeleillä yövyin kyllä edelleen Varalassa, ja koirat olivat lomittajien hoidossa täällä kotona, mutta muulloin tutkimme yhdessä Pyynikin rinteitä - ja kuuntelemme samaisen seudun hulvattoman äänekästä yöelämää liikkuvasta kodistamme. Jos jotakin kiinnostaa yksityiskohdat, armas Reissuroopemme on Fiat vuodelta -91, ja siinä on vessa ja suihku ja keittiö, ja makuutilat varmaan viidelle. Itse nukun yleensä sohvalla, vaikka hytin päällä olevassa makuutilassa voisi pitää pedin koko ajan valmiina, ja siinä olisi tosi kätevä lukuvalokin käden ulottuvilla. Kaksi yötä kestin siinä -toisena niistä Riokin päätti haluta sinne yöksi, mutta halusi sitten keskellä yötä taas viileälle lattialle, ja kaikki tämä edellytti jos jonkinlaista nosto- ja laskutoimintaa ja suht vaativaa akrobatiaa, eikä nukkumisesta tahtonut tulla oikein mitään, varsinkaan kun puolet tamperelaisista yökukkujista ketut mukaan lukien oli myös päättänyt viettää juuri sen yön Varalan porttien tuntumassa... Mutta siis pääsyy siihen, etten nuku siellä ylhäällä, on kyllä kamala ahtaanpaikankammoni, joka vaatii reilusti tilaa myös pään yläpuolelle - ei näköjään riitäkään, että mahtuu ojentamaan käsivarren suoraksi ylöspäin, vaan koko ajan ahistus vaanii pinnan alla...

Juu, mutta sitten taas raadolliseen todellisuuteen, aika kirjaimellisesti...Reilu vuosi sittenhän Tinolta jouduttiin poistamaan toinen silmä, ja kesällä uhkasivat paineet nousta toisessakin. Se saatiin kuitenkin keinolla jos toisellakin kuriin, mutta se oli kuitenkin varmuuden vuoksi vielä silmäspelialistin seurannassa, ja kaikki näytti olevan hyvin. Muutamaa päivää ennen Ystävänpäivää helmikuussa olin taas kerran koirien kanssa autolla liikkeellä - onneksi Turussa enkä jossain peräpöpelikössa kaukana eläinlääkäriasemista -, kun Tinon ainoa silmä tuli ulos päästä, auto ja kaikki koirat olivat koko lailla veren peitossa, emännän tila lähenteli pari sekuntia hysteriaa, mutta pakkohan se oli kestää, että ei kun soittelemaan läpi eläinlääkäriasemia, kuka voisi leikata koiran ja äkkiä. Pääsimme kiitettävän pian Koira- ja kissaklinikalle, jolle kaikki kunnia ja kiitos ripeästä, hyvästä ja sympaattisesta hoidosta, kuten myös siitä, ettei kukaan edes esittänyt kysymystä koiran mahdollisesta lopetuksesta. Koira oli tietenkin tropattu homeopaattisesti jo ennen klinikalle menoa, ja välittömästi sen jälkeen, mutta toipui jopa sen huomioon ottaen ällistyttävän nopeasti. Hyvä puoli asiassa oli se, ettei Tino enää sillä yhdellä silmällä muutenkaan ilmeisesti nähnyt kuin ehkä jotain liikettä ja valoja, ettei yhtäkkiä jäänyt täydellisetä näkemisestä sokeuteen. Parissa päivässä se taas kulki tuttua polkua koivennostopaikoilleen kuin tyhjää, eikä vieras siitä yleensä huomaa pitkään aikaan kotioloissa, ettei se näe mitään :)

Nikillä taas oli keväällä samoihin aikoihin keuhkoputkentulehdus, johon en vaan löytänyt oikeaa homeopaattista ainetta (omien eläinten kanssa kun ei löydy sitä malttia, vaan sen pitäisi parantua mieluummin eilen, ja sitten sitä on huolesta suunniltaan, kun niin ei heti käykään...), ja niin hain tavoistani poiketen sille antibioottikuurin. Sitä jouduttiin sitten vielä jatkamaan, ja lopulta vatsakaan ei enää kestänyt mitään edes tukilääkkeiden voimalla, ja kun pahin tulehdus oli ohi ja jäljellä enää sitkeä nuha, siirryin taas homeopaattiseen lääkitykseen, jolla vaiva viimein katosi. Pitkän aikaa Niki oli tosi pirteä ja hyvässä kunnossa, mutta nyt kesällä tuli taas nuha, jonka taas sain homeopatialla tiehensä juuri ennen Islannin matkaamme, ja kun sen aikana jäi aika moni tukilääke saamatta, koiraparalla on taas tosi kova nuha, joka tuntuu olevan tosi tiukassa. Voi räkä!

Luitte muuten aivan oikein, käytiin tänäkin kesänä Islannissa viikon reissulla. Tuskin olisimme sinne muuten lähteneetkään, mutta kummipoika tuntui viime kesänä niin innokkaalta pääsemään sinne, että päätimme mennä nyt kolmisin, eli Lotta, Oskari ja minä. Tähtäsimme sinne viikoksi, jolloin piti olla Landsmot, siis lyhyesti sanottuna Islannin suurin ja komein hevoskisa ja -tapahtuma, joka järjestetään vain joka toinen vuosi ja johon olen jo pitkään halunnut päästä katsomaan. Ajattelimme vuokrata asuntoauton ja ajella ympäriinsä ja ratsastella aina tilaisuuden tullen, ja viettää sitten pari päivää loppuviikosta Landsmotissa. Harmittava takaisku oli vaan se, että koko tapahtuma peruttiin hevosten virusinfektion takia. Lennot oli jo siinä vaiheessa varattu, samoin asuntoauto ja hotellit pariksi yöksi, niin että mentiin tietenkin silti. Mukava matka oli joka tapauksessa, vaikka alkuperäinen ajosuunnitelma typistyi hirveän tuulen vuoksi aika pieneen. Olimme puolitoista vuorokautta jumissa Katlan lähistöllä etelärannikolla pienen kirkon kupeessa, kun kovan tuulen vuoksi ei voinut ajaa. Siis KOVAN tuulen - kuulemma 40 m/s, kun asuntoautoilla ei ajamista suositella enää 15 sekuntimetrin tuulella. Olimme muka tuulen suojassa rakennuksen kupeessa, ja silti auto tutisi, keikkui ja rytisi niin, ettei toisen ääntä tahtonut kuulla parin metrin päästä, eikä nukkumisesta tietenkään tullut mitään. Ulkona ei meinannut pystyssä pysyä ilman tukevaa etunojaa tai sivuasentoa tuuleen nähden. Tulipahan koettua sekin puoli Islannin luonnosta, viime kesänä säät olivatkin ihan liian hyvät sikäläisiksi. Kerran käytiin ratsastamassa, Eldhestareilla tällä kertaa, ja voin lämpimästi suositella kyseistä paikkaa, meno oli ihan leppoisaa, ja meiltä jopa kysyttiin omia mielipiteitä vähän väliä :) . Jos sen sijaan haluatte vuokrata asuntoauton Islannista, kehotan harkitsemaan kolme kertaa, ja kuusi, jos ei ole kokemusta edes pakuilla ajosta kovassa tuulessa. Ei autoissa mitään vikaa ole, mutta jotenkin se ei ehkä ole ihan luontevin ajoneuvo Islannin tiestöä ja sääolosuhteita ajatellen, ainakaan ennen kuin niihinkin asennetaan sikäläisittäin syystäkin melko suositut monsteripyörät ja kehitellään sivusuunnassakin aerodynaamisempi muoto. Otimme kyllä vapaaehtoisen vakuutuksen, joka pienentää 2500 €:n omavastuuta melkoiseti, mutta sen ulkopuolelle jää kyllä ikävän paljon - esimerkiksi toisista autoista lentävät kivet, jotka joutuu kuitenkin itse korvaamaan. Lisäksi varottavia asioita siellä riittää : hidastetöyssyt (maavara on todella vähäinen harmaavesisäiliön kohdalta), jo mainitut lentävät kivet, todella HUONOT tiet, jotka voivat alussa olla ihan kunnollisia, mutta muuttua kesken matkaa tosi painajaismaisiksi, lampaista ja hulluista islantilaiskuskeista puhumattakaan. Ai niin, mainitsematta jäivät vielä liikenneympyrät, joita siellä riittää, samoin kuin tuhat ja yksi tapaa käyttää niitä kaikkien hyvien liikennetapojen ja -asetusten vastaisesti - vieläkin näen painajaisia aiheesta ;) Palautimme kuitenkin näistä kaikista huolimatta auton vailla ainuttakaan uutta naarmua (joku aikaisempi vuokraaja oli ilmeisesti ottanut kylkikosketuksen sen Islannin ainoan puun kanssa), mistä olen kyllä lievästi sanoen ylpeä - vähäks oon hyvä!

Mutta kyllä on ihana olla taas kotona ja hoitaa itse eläimensä, jopa tässä tappavassa helteessä. Islantilainen ilmasto kyllä sopisi itselleni paljon paremmin, mutta ei ole toivoakaan sinne muuttaa, kun eivät ainakaan hevoset pääsisi sinne ollenkaan. Ja ne sikäläiset ratsastusmaastot!

Mitähän vielä...Ai niin, olen jo vetänyt muutaman naurujoogasessionkin, ja kaikilla oli niin naurettavan mukavaa, että oli monta päivää hyvä olo vielä niiden jälkeenkin. Kyllä vaan suomalaisetkin uskaltavat heittäytyä ja irrotella ihan ilman viinaakin, kun siihen annetaan lupa. Vielä kun pääsisi heittämään keikan joillekin oikein tylsän virallisille solmio- ja pukumiehille, se se vasta olisi palkitsevaa :)

Nyt en vaan enää muista oikein mitään, kun pitäisi kertoa niin pitkältä ajalta kaikkea. Nyt ainakin yritän oikein kovasti kirjoittaa vähän useammin, niin ehkä sitten ei pätki niin paljon ;) Juu ja piti vielä kertoa pari hauskaa juttua matkaltakin, mutta jatkuu ensi jaksossa - sama batman-kanava ja silleen ;)