Tarpeeton kysymys tietysti, jos perheeseenne kuuluu koira tai hevonen - totta kai teillä asuu laumanjohtaja, kysymys on vain siitä, kuinka monta jalkaa sillä on. Tässä kirjoituksessa keskitytään  koiriin, hevosihmisille kyse johtajuudesta on niin peruskauraa, ettei sitä yleensä tarvitse edes perustella, joitakin kukkahattutätejä kenties lukuun ottamatta.

Tässä vaiheessa moni uudehko nykykoiranomistaja on jo varmasti vetänyt herneen nenään, mutta sillehän en mitään voi.

Nykyään, kun kaiken pitäisi olla vaan kivaa ja kaikkien kavereita keskenään ja traalalaalalaa, niin kuka sitä nyt haluaisi olla vaativa ja ankara johtaja koiralleen,  puhumattakaan siitä vastuusta, jota sen kaltainen asetelma vaatii.

No. Puolen vuosisadan koiranomistamiskokemuksella aion kyllä edelleen pysyä kannassani, että koiralla pitää olla johtaja, ei ankara, mutta vaativa, siinä mielessä, että sovituista rajoista pidetään kiinni, aina. Tosin olin vasta kahdeksan saadessani ensimmäisen koirani, mutta joko vahingossa, tai siksi, että olin elänyt niin monta elämää koirana, tai ihan vaan siksi, että olin niin jumalattoman fiksu ja varhaiskypsä (itse kallistun kahden viimeisen vaihtoehdon kannalle), tein koirani kanssa useimmat asiat jopa oikein. Se sai runsaasti liikuntaa, sopivasti kuria (=koulutusta, plus että vaatimuksista pidettiin kiinni joka päivä samalla lailla), ylimäärin rakkautta ilman paapomista (ainakin melkein) ja mahantäydeltä ruokaa. Koirakin oli kyllä parasta A-luokkaa, cairni, joka oli jo taivaassa määrätty ensimmäiseksi koirakseni, mutta eipä sen kanssa ikinä suurempia ongelmia sitten ollutkaan.

Kyllä sekin koira oli kaverini, ehdottomasti paras kaikista senaikaisista, mutta minä olin se, joka tein päätökset, ja se tiesi voivansa luottaa minuun. Siitähän johtajuudessa on kyse, ja se on se asia, joka useimmin herättää närästystä näissä kivakiva-ihmisissä. Lähinnä siis se, ettei haluta ottaa vastuuta siitä, että se toinen haluaa jotain, ja minun on aiheutettava sille pettymys, kun sitä ei voi eri syistä sallia, ja mitäs sitten, jos se ei enää tykkääkään minusta... Näin kasvatettuja lapsiahan on ollut jo kauan, jokainen varmaan tietää ainakin tapauksen, ja kuinka hankalaa heidän elämänsä on, kun niitä rajoja haetaan vaikka kivensilmästä, kun ei niitä kotoa ole löytynyt.

Johtajuus EI TARKOITA väkivaltaa,  ei seiniin paiskomista, ei alistamista eikä ylipäätään koiralle vieraita ja perusteettomia vaatimuksia. Tässä on varmasti se yleisin harhaluulo. Toisaalla on ihminen, joka käyttää pelkästään pehmeitä koulutusmetodeja, eikä koira kuule koskaan ikinä yhtään kieltoa, vaan aina vähänkin toivotusta toiminnasta seuraa runsaasti kehuja ja nameja. Siis kärjistetysti, jos koira syö naapurin mummon ajettuaan tätä ensin pari sataa metriä kuola valuen ja palaa sitten omistajansa luo, niin tästä (paluusta, mutta oikeasti koiran mielestä koko toimintasarjasta) seuraa kehuja.

No, toisaalla on sitten ihminen, joka varmasti myös käyttää nameja koulutuksessa ja kehuu aina kun on aihetta, mutta - kauhistus sentään - päättää laumanjohtajana, että naapurin mummot eivät kuulu lauman ruokalistalle eikä niitä ajeta metriäkään. Piste. Jos hän on alusta asti ollut vastuuntuntoinen ja reilu laumanjohtaja, joka on saanut koiralleen sisäistettyä, että päätökset lauman käyttäytymisestä tekee hän, ei koira(t), ei kukaan koirista katsokaan vilkaisua enempää siihen mummoon, vaan tepsuttelee kiltisti sen johtajansa perässä - huom. ei alistuneena häntä koipien välissä, vaan rentona.

Jos se koira nyt sitten sattuisi kuitenkin lähtemään sen mummon perään, johtaja eristäisi sen (rauhallisesti, ei karjuen, ainakin teoriassa...) vähäksi aikaa laumasta esim. toiseen huoneeseen (ei kuitenkaan epäinhimillisesti pimeään tai ilman vettä, varsinkaan, jos mummo oli niin hyväkuntoinen, että jaksoi pinkoa vähän pitempään, niin janohan siinä tulee koirallekin - mummo siemailee samaan aikaan kotonaan toivottavasti konjakkia järkytykseensä). No, johdonmukaiseen laumakuriin tottunut koira tajuaa tässä vaiheessa itsekin, että hups, olipas tyhmästi tehty - ja on ihan turhaa tulla väittämään, ettei se koira enää muista tehneensä mitään muuta kuin palanneensa isäntänsä luo, kyllä se muistaa! Seuraavalla kerralla se toivottavasti antaa jo mummon köpsytellä rauhassa hakemaan lisää konjakkia kaupasta sydämensä vahvistukseksi. Rauhassa oven takana odotteleva koira päästetään sopivan ajan kuluttua laumansa pariin, ja elämä jatkuu.

Jos taas kyseessä on tällaiseen tottumaton koira, oven takaa saattaa kuulua uikutusta tai kiroilua, ihan yksilöstä riippuen (plus siitä, minkä koira on aiemmin huomannut tehoavan paremmin), mutta silloinkin koira pääsee takaisin laumaan vasta rauhoituttuaan.

Ja kas kummaa, perille meni. No hard feelings, ja taas elämä jatkuu.

Ja tämä on siis se äärimmäinen keino. Lievemmissä tapauksissa voi käyttää esim. kehonkieltä ja huomiotta jättämistä, siis ihan samoja keinoja kuin namikoulutuksessa yleensäkin. Tässä vaan oikeasti seuraa todella ei-hyväksyttävästä käyttäytymisestä jotain, jonka laumaeläin ymmärtää vaistomaisesti. En käyttäydy kuten muu lauma, joten joudun pois laumasta.

Jos laumasta erottamista pidetään julmana, voitaisiin yhtä hyvin hevospuolella tuomita Monty Roberts eläinrääkkäyksestä (ja jos tiedät jotain hevosista ja harrastat niitä, mutta et tiedä, kuka on Monty Roberts, mene kotiisi häpeämään).

Tiedän varsin hyvin, ettei suuri osa koirapiireistä nykyään suosi johtajalähtöistä ajattelua. Miksi minä onneton sitten?

Oletko koskaan asunut vähintään kahden koiran kanssa? Ja jos, niin oletko todella katsonut niiden käyttäytymistä toistensa kanssa? Yleensä ei tarvitse kauaakaan tarkkailla kahtakaan koiraa, kun jo pitäisi pystyä sanomaan, kumpi niistä on se, joka yleensä tekee päätökset. Ei siinä ole tarjolla väkivaltaa, ei välttämättä edes ääntä tai hampaiden välähdyksiä, vain melko huomaamatonta kehonkieltä, jolla toinen koira osoittaa olevansa joko se johtaja tai sitten se seuraava. Yksinkertaista mutta tehokasta, ja aikaasäästävää esim. metsästystilanteissa, kun ei tarvitse pähkäillä, kuka aloittaa homman ja koska.

 

Sankariporo%20001.jpg

 

Yleensä uroslaumassakin on näin sopuisaa.

 

Hevoskastanja%20054.jpg

 

...kun taas toisinaan on asioita selvennettävä.

 

En väitä, että koira olisi susi, tai olisi koskaan ehkä täysin ollutkaan. Kuitenkin ihan riippumatta tästä, ei varmaan ole ainuttakaan koiraa, jolla on koirankielen taitoa, mutta joka ei ymmärtäisi susien kommunikointia ja arvojärjestystä - siis jos sen annettaisiin pysyä susilaumassa hengissä tarpeeksi kauan, yleensähän susilla on paha tapa popsia rakkaita lemmikkejämme suihinsa.

Itse asiassa tämä koko aihe tuntuu nykyään loputtomalta suolta, kun koettaa saada ihmisille ymmärrettäväksi edes joitakin peruskohtia koirien laumakäyttäytymisestä, enkä väitä siinä mitenkään hyvin, saati sitten tyhjentävästi, onnistuvani. Tosin vastaväitteetkään eivät siellä suolla kauaa pinnalla pysy. Samat ihmiset, jotka toisaalta hehkuttavat, että koirat ovat kuulkaa ihan vaan kavereita keskenään, puolustelevat omaa, toisten koirien kimppuun syyttä hyökkäävää koiraansa, että "niin kun se halusi näyttää olevansa pomo"! ???  Pomohan se juuri on, myös siinä huushollissa, kun katsoo asiakseen päättää, kuka saa hänen laumaansa lähestyä ja kuka ei...

Sitten väite, ettei ihminen voi olla koiran laumanjohtaja. Jaa miksi ei? Puhumalla oikeasti koiraa kehonkielellään ja olemalla rauhallinen ja johdonmukainen koiran kohtelussa ansaitsee varmasti sen kunnioituksen, eikä suurempia ongelmia yleensä ilmene. Normaaleja hörhöjähän kyllä matkan varrella tulee välillä vastaan, esim. uroksen murrosiässä, mutta kun perusasetelma on kunnossa, ei niistäkään tule kuin nopeasti sivuutettavia pörähdyksiä.

Ranskalaiset ovat hyvin itsetietoista kansaa, joka ei kuvia eikä paljon toisiaankaan kumartele, koirista nyt puhumattakaan. Täällä on julmetusti epäkohtia koirien pidossa, mutta siitä huolimatta täällä on myös runsaasti niitä, joiden koirat kulkevat isäntänsä mukana joka paikassa kuin varjo, iloinen varjo, vapaana. Koskaan ne eivät lähde omille teilleen, ja tulevat pienimmästäkin vihjeestä viereen, jos nyt satunnaisesti jotain haistelisivatkin. Näille koirille ei varmasti ole tätä opetettu nameilla, vaan ne seuraavat isäntäänsä ihan siksi, että tämä käyttäytyy kuin itsevarma alfayksilö, kulkee pää pystyssä kyselemättä koiralta, että mennäänkö vai ei, eikä osallistu jokaiseen koiran hötkähdykseen, vaan näyttää esimerkillään, että nyt vaan mennään, viis siitä, mitä tapahtuu. Kaiken kukkuraksi suuri osa näistä koirista on palvotun isäntänsä seurassa täysin rento ja iloinen, joten ei niitä kurittamallakaan ole äkseerattu.

Koirilta itseltään oppii paljon, jos on aikaa ja halua siihen. Katsopa vaikka seuraavan kerran, miten käyttäytyy aikuinen koira suhteessa muihin esim. sisälle tullessaan, ja miten taas pentu. Aikuinen arvonsa tunteva koira tulee sisään ja menee minne sitten onkin menossa. Piste. Ei se pysähdy mielistelemään muita, alempiarvoisia koiria, saati ala riehua hullun lailla niiden kanssa. Sen häntä saattaa heilahtaa laiskasti (juujuu, tulin, rauhoitutaanpas nyt), jos pentu tulee siihen hössäröimään, ja siihen se jää - siis jos se ei juuri sillä hetkellä ole itse siinä vireessä, että se haluaakin leikkiä ja riehua. Mutta se VALITSEE ITSE.

Entäpä pentu, kun se tulee sisälle muiden joukkoon? Hah, siinä sitä touhua riittää, kun kaikki pitää kulkea läpi, mielistellä ja liehitellä ja vähän riehuakin, jos sallitaan. Sehän on vielä laumassa se alin. Pidetty ja puolustettukin, mutta alin.

Kumpi itse olet ovesta tullessasi? Niinpä.

Entäs, kun lähdet ulos ilman koiraa? Miten silloin käyttäytyy koirasi? Rohkenisin sanoa, että jos käyttäydyt sisään tullessasi johtajakoiran tavoin, ei lähtemisessäkään ole ongelmaa. Johtaja menee halutessaan minne haluaa. Eleettömästi ja selittelemättä. Piste.

Jos taas riehut kuin heikkopäinen kotiin tullessasi (koiran, harvemmin kai aviopuolison kanssa), viestit käytökselläsi olevasikin se pentu, tai ainakin pahasti keskenkasvuinen, jolle ei voi vastuuta antaa vielä oikeastaan mistään. Onko siis ihme, että koira ryntäilee sekopäisenä ympäriinsä yrittäen estää sinua lähtemästä vaaralliseen maailmaan ilman suojelua, huutaa hulluna vielä lähtösi jälkeenkin ja rauhoittuu oikeastaan vasta, kun olet taas turvallisesti takaisin kotona, missä sinua voi pitää silmällä.

Herääkin kysymys, mitä on eroahdistus, ja onko sitä sellaisenaan edes olemassa, vai onko se ainoastaan asiantuntemattoman koiranomistajan koiralleen aiheuttama olotila...

Omasta mielestäni nykyään on yksi ylitse muiden puhuttaessa koirankielen käytöstä, nimittäin Jan Fennel. Aivan kuten Roberts hevospuolella on opetellut omat metodinsa tarkkailemalla hevosia, Fennel on opiskellut koirien kieltä niiltä itseltään (saatuaan kipinän Robertsin opeista, itse asiassa).

Toisin kuin Cesar Millan (joka ei hassumpi ole hänkään, kunhan jättäisi ne väkivaltaiset metodit pois, koiraa hänkin puhuu sujuvasti), Fennel luottaa täysin väkivallattomaan koiran kohtelemiseen. Parasta hänen metodeissaan mielestäni on juuri se rentous, minkä näkee autettavissa koirissa, joilla on aiemmin ollut käytösongelmia (johtuen ihmisten käytöksestä, voisi lisätä). Sen huomaa yleensä lisääntyvän omissakin koirissaan, jos ottaa vähäksi aikaa oikein tehostetusti nämä metodit käyttöön. Itse asiassahan niitä pitäisi käyttää aina, puhua aina koiraa ja olla huomioimatta koiraa silloin kun ei itse siltä pyydä huomiota. Toisaalta tässäkin asiassa katson koirilta mallia. Joskus nekin menevät mukaan sen pennun (ts. sen alempana olevan) juttuihin, jos ovat itse sopivassa vireystilassa, toisinaan ne eivät ole huomaavinaan kontaktintarjoamista.

Joka tapauksessa arkipäivässä on paljon asioita, joissa voi käyttäytyä kuin koira, ihan kaksijalkaisenakin, ja koiran käsitteleminen on sitä helpompaa, mitä enemmän näin toimitaan. Siihen kuuluu myös se huomiotta jättäminen silloin, kun koira käyttäytyy tavalla, jota emme halua. Esim. ulos ei lähdetä, ennen kuin koira odottaa rauhassa ja rentona (ei silloin, kun se kiipeää pitkin eteisen seiniä ja huutaa kuin hinaaja). Ruokaa ei anneta ennen kuin koira odottaa rauhassa (tyyli on tietysti vapaa, voihan sen opettaa vaikka seisomaan päällään, mutta hiljaa) jne. Ovesta ulos kuljettaessa koira ei saa rynnätä ensimmäisenä (siis jos sen voi päästää vapaana) niin pitkälle kuin käpälät kantavat, vaan sen pitäisi odottaa isäntäänsä ja pitää tähän kontaktia, kunnes saa mahdollisesti luvan viilettää tuulen lailla (eikä se silloinkaan saa poistua liian kauas, eikä taatusti jäniksen perään).

Oikeastaan ainoa asia, jossa olen poikennut koirien kirjoittamattomista säännöistä, on varsinkin nykyisten koirieni kanssa se, että niiden pitää sietää kosketusta myös syödessään. Koirathan eivät kosketa toisiaan, kun ne syövät, elleivät ole kerrassaan vailla itsesäilytysvaistoa. Tämänkin olen tehnyt ihan mahdollisten vieraiden vuoksi, kun en halua koirataidottomienkaan (meillähän ei niitä kyllä juuri käy, mutta jokunen aina mahtuu mukaan) olevan kotiin mennessään rei'itettyjä mistään kehonosistaan. Collie ei yleensäkään paljon varoittele, harva koira kupillaan muutenkaan kovasti, kyllä sieltä yleensä tulee ensin hammasta, ennen kuin on edes tarkistettu, että kuka ja mikä koski...

 

https://www.youtube.com/watch?v=4NkMsiIZARg

 

Tuossa nyt ihan näytteeksi yksi tapaus, vahti-chihu :)

Fenneliltä on ilmestynyt asiaa käsitteleviä, varsin valaisevia kirjoja, esim. Kuuntelen koiraani ja Koulutan koirani, joista saa myös paljon hyviä vinkkejä ihan arkipäivän tilanteisiin.

Tässä johtajuusajattelussa on tietysti sekin bonus, että koiralle saa tehtyä tarpeelliset hoitotoimenpiteet ilman sen kummempia kommervenkkejä tai lahjomisia, ne kuuluvat asiaan ja piste sillekin. Tietysti tässäkin auttaa normaali talonpoikaisjärki, eli totutetaan pentu kaikkeen tarpeelliseen jo pienenä - ja mieluiten mahdollisimman unisena -, niin ei hoitotoimenpiteistä koskaan muodostukaan mitään kynnyskysymystä (varsinkin, jos itse muistetaan olla tekemättä siitä suurta numeroa).

Mutta siis näin. Mikä sitten on se vastakohta? Yleensähän se on se nameja syytävä koiranomistaja, jonka koira saa namin suunnilleen joka kerran kontaktia ottaessaan. Omistaja toimii siis koiran kannalta eräänlaisena namiautomaattina. Kuinka moni meistä kunnioittaa esim. kahviautomaattia? Aivan.

Namikoulutuksessa ei toki ole mitään pahaa silloin, kun se tehdään oikein, eli namilla vahvistetaan oikeaa käytöstä - mutta alun jälkeen vain silloin, kun sitä pyydetään koiralta. Jos koiralta kuitenkin puuttuu kaikki kunnioitus tähän namien annostelijaan, ei hätätilassa useinkaan päästä kovin pitkälle. Kun jänis ampaisee koiran kuonon edestä, saa omistaja yleensä pinkoa mailikaupalla koiransa perässä ja hokea äänensä käheäksi"katso Tessu, tässä nami, katso, katso, katso, katsooooo". Tessuhan vastaa vaan, että katsopa tässä jänis ja nyt mennään!

Tokihan vastaehdollistamisella päästään oikein ja toistuvasti tehtynä hyviin tuloksiin, mutta eikö olisikin houkutteleva ajatus, että ihan ilman namejakin se koira katsoisi omistajastaan mallia, ja jos ei tämä hilppase innosta kiljuen sen jäniksen perään, ei sitten se tessukaan...

No, näin ihanteellisessa tapauksessa. Yleensä kultainen keskitie löytyy jostain siitä välistä. Itse ainakin käytän periaatteessa aina ensin tuota johtajuuteen perustuvaa käytöstä, mutta työn alla on silti edelleen vastaehdollistaminen kaikkiin mahdollisiin eteen tuleviin villeihin nelijalkaisiin. Haaste on vielä suurempi, kun noita on monta, ja yksikin ruodusta poikkeaminen vie helposti muut mennessään. Kaikki uudet asiat ja temput ym. opetellaan toki namien avulla, mutta kun ne on kerran kunnolla opittu, niitä tehdään välillä ihan ilman nameja, kehupalkalla, ja peruskäskyjä noudatetaan aina ja kaikkialla.

Siis näin ihannetapauksessa. Eivät omatkaan koirani ole mitään mallikappaleita, paljon on vielä töitä, varsinkin nyt, kun tuo nuorin tulokas saa välillä kiihkeydellään pakan aivan sekaisin. Meillä käytetään aina ensin tuota laumakuria, eli laumassa kaikkia koskevat samat säännöt, aina, ja minä olen se, joka ne säännöt loppukäpälässä sanelee. Lisäksi sitten kaikenlaista operanttia ehdollistamista (sitä namipalkkaamista karkeasti sanottuna), tarvittaessa jopa murinaa tai hampaiden väläyttelyä (siis minä).

Yhdelle tutulle muriseminen oli myös niin tavallista, että hän murisi jossain ruokapaikassa viereen tulleelle lapselle (vieraalle), kun oli tottunut niin tekemään koirilleenkin näiden tullessa liian lähelle ruokailijaa. Lapsen äiti hoiti jälkikasvunsa pikavauhtia pois paikalta ;)

 

Ensimm%C3%A4iset%20narsissit%20022.jpg

 

Pikku hiljaa alkaa loppua akku, vaikka sanomista olisi vaikka kuinka...

 

Kuitenkin se asia, mikä kaikkien olisi tärkeä muistaa, on, ettei johtajuusajattelu tarkoita ainakaan enää nykyään väkivaltaa tai alistamista, vaan nimenomaan koiran puhumista koiralle. Mikäs sen mukavampaa - sille koiralle nimittäin.

 

Ja lopussa kiitos seisoo...

 

Ensimm%C3%A4iset%20narsissit%20041.jpg

 

...tai ainakin collie :)