Juu, liian aikaisin riemuitsin - rapsutus jatkuu. Tarkistin asian, ja sain tietää, että rapsutus voi ensimmäisen viikon aikana lääkkeen antamisen jälkeen jopa lisääntyä, kun ne ötökät siellä ihon alla kilpaa kupsahtelevat. Niin nyt tuntuu käyneen. Kaipa ne sitten kutittavat, kun kääntyvät jalat ylöspäin ;) Mutta siis voi kapi! Ei ole kivaa tuommoinen.

Ranskan kuvista ei nyt saada nauttia, kun eivät suostu yhdistymään lainkaan eivätkä siis myöskään siirry mihinkään.

Aika patriarkaalinen maa tuo Ranska tuntuu vieläkin olevan. Vaikka siellä on naisia kaikenlaisissa aivoja vaativissa viroissa, niin perinteinen paikka taitaa edelleen olla hellan ja nyrkin välissä. Monessakin paikassa huomasi, että aivoja ei naisilla oleteta juuri olevan, ja ainoat varteenotettavat naisenpuolet ovat parikymppiset ja mieluiten blondit (eivätkä varmaan nekään aivojensa vuoksi...). Huh, ihan vihaksi pisti tämmöisellä pohjoismaalaisella naisenpuolella, joka on tottunut sentään liki joka paikassa tasvertaiseen kohteluun.

Aluksi ihmettelin aamuisin naisia, joita taivalsi kohti kylien keskustaa sen näköisinä kuin olisivat lähteneet suoraan hellan äärestä. Sitten tajusin, että hehän ovat menossa ikiaikaiseen ranskalaiseen tapaan kohti kylän boulangerieta eli leipomoa hakemaan joka-aamuisen tuoreen leivän perheelleen.

Bagnerin kylässä (kaupungissa?) Pyreneillä vierailimme jopa eläinläkärillä saadaksemme kotiinpaluuta varten ekinokokkoosilääkitysleiman koirien passeihin. Eläinlääkäri oli kumma kyllä nainen, mutta hänkään ei puhunut sanaakaan englantia. Onneksi yksi syntyperäinen englantilainen oli apuna tulkkaamassa, ranskan sanavarastoni kun uhkasi siinä kohtaa loppua kesken. Odotushuoneessa istuskeli jos jonkinlaista koiraa ja isäntää ja emäntää, jopa pikkuruinen chihun pentu ilmeisesti saamassa ensimmäistä rokotustaan, vaikkei mielestäni voinut olla päivääkään yli 7-viikkoinen. Siellä oli jonkinlainen poliklinikkasysteemi aina muutaman tunnin välein, niin että odotushuoneeseen vain mentiin odottamaan omaa vuoroa ilman ajanvarausta, ja seurasin koirieni kanssa hyvän aikaa sitä vilskettä, ennen kuin oma vuoromme tuli. Yksi isäntä näkyi antavan poskisuudelmatkin eläinlääkärille mennessään koirineen sisään, ja ajattelin jo kauhistuneena, että toivottavasti se ei ole mikään pääsyvaatimus vastaanotolle, mutta onneksi sinne pääsi ihan pussaamattakin ;)

Muutenkin se Bagnerin (koko nimi on Bagneres de Bigorre tai jotain sinnepäin, jos joskus haluatte käydä) ympäristö oli aika eksoottista. Pyreneet näkyivät korkeina ihan kylän takana ja tosi lähellä, ja jyrkkiä rinteitä ja taivaallisen kauniita vuoristomaisemia oli pienen ajomatkan päässä silmänkantamattomiin. Bagnerissa itsessään oli jopa Lidl, jonka parkkipaikan reunassa virtasi kristallinkirkas vuoristopuro, jonka takana lehmät makailivat kaikessa rauhassa laitumellaan, ja kaiken kruunasi takana kohoavat vuoret.

Yksi pikkukylä melko lähellä Espanjan rajaa on jäänyt erityisesti mieleen, vaikka nimestä en ole yhtään varma - olisiko ollut Creuse... Saavuimme sinne iltapimeässä ja jäimme yöksi johonkin levennykselle. Iltakävelyllä ihastelin tuhansia timantteina tuikkivia tähtiä tummalla taivaalla. Siellä pimeydessäkin saattoi juuri ja juuri erottaa vuorten silhuetit kauempana, mutta mieleenpainuvinta oli kuitenkin hiljaisuus. Kyläläiset olivat ilmeisesti jo kaikki yöpuulla, ja ainoa ääni, joka rikkoi hiljaisuuden, oli pöllöjen kirkkaat huhuilut. Sitä olisi voinut kuunnella vaikka koko yön, niin hiljaista paikkaa enää harvoin tapaa edes täällä. Aamulla kiekuivat kukot, ja sitten alkoi jo liikenne pörrätä ranskalaiseen tapaan kovalla vauhdilla. Aamukävelyllä hämärissä tapasimme ensin kahden laitumella olleen hevosen vanhemman isännän, joka ystävällisesti rupatteli kanssani, ja hetkeä myöhemmin kahta ajokoiran tapaista koiraa taluttavan isännän, jonka koirat suorastaan huusivat omilleni jo kaukaa. Tämä isäntäpä väisti meitä kohteliaasti ja pyysi vielä anteeksi koiriensa sivistymättömän käytöksen vuoksi :)

Outo piirre ranskalaisissa (siis sen lisäksi, että lähes kaikista niistä kohteliaista ja ystävällisistä ihmisistä tulee umpihulluja istuessaan auton ratissa) on, että huolimatta rakkaudestaan väreihin kaikessa muussa, sisustuksesta pukeutumiseen ja talojen maalaukseen (taloja oli mitä erilaisimmissa väreissä ja niiden yhdistelmissä), he valitsevat autonsa suunnilleen samoissa väreissä kuin valtaosa suomalaisista, jos ei jopa vielä tylsemmin. Valtaosa vastaantulevista autoista on eri harmaan sävyjä, mustaa tai muuta tosi tummaa värisävyä. Tähän kun lisätään se, ettei siellä käytetä autoissa lainkaan valoja päiväsaikaan, on näitä autoja tosi vaikea tummasta asvaltista edes havaita. Ja kun nämä kaikki näkymättömät autot vielä kiitävät niin paljon kuin kone antaa myöten...Ei suositella heikkohermoisille ;)

No, näitä muistelmia riittää varmasti vielä pitkään.

Täällä kotona laitettiin vihdoin pari ensimmäistä agilityestettä pystyyn, eli este ja rengas. Korotin niitä ihan vähän kerrallaan, lähinnä Rintin vuoksi, Riohan hyppää vaikka mistä, ja koirat olivat ihan innoissaan. Välillä Rinti menee muutenkin niiden viereen seisomaan mietteliään näköisenä, että miten se nyt menikään ja antaisiko se este ihan itsekseen namia, jos nyt hyppäisin...:) Sekin ilonpäivä on vihdoin koittanut, itse asiassa ja muutamia viikkoja sitten, että Rinti hyppää ihan itse ja mielellään autoon - luulin ehtiväni jo kuolla vanhuuteen ennen kuin sitä ihmettä näkisin ;)

Joku kettu täällä edelleen huvittelee öisin, mutta sitä kapikettua en ole enää nähnyt, että ehkä se on jo autuaammilla metsästysmailla, mitä toivon ihan sen itsensäkin vuoksi. Pari yötä sitten lupasivat pakkasta, ja peittelin rapuilla olevia kukkia koirien pyyhkeillä. Aamulla yksi pyyhkeistä oli raahattu näyttävästi keskelle pihaa, ja seuraavana yönä samainen otus oli ulostanut keskelle koirien rapuilla olevaa vesikuppia. Myös yksi iso pallo on taas ottanut jalat alleen.

Kummipoikani Calle senkun kasvaa ja komistuu, viisashan se on ollut alusta asti :) Yritän nähdä sitä mahdollisimman usein niin kauan kuin voin, sillä Calle on muuttamassa Ruovedelle emäntineen marraskuun lopussa, niisk. Sitten meidän pitää vaan vierailla siellä aina silloin tällöin, ettei Calle vallan unohda meitä (ihan kuin se nyt koiralle olisi ylipäätään mahdollista...). Nyt se on käynytkin täällä ilahduttavan usein sosiaalistumassa ja tottumassa muihinkin eläimiin. Olen joka kerran nostanut sen vähäksi aikaa Ransun selkään tallissa käydessämme, eikä enää yhtään pelota, varsinkaan kun siitä tietysti pidellään lujasti kiinni. Callenkin kuvia luvassa lisää myöhemmin.