Yhden Normandian isohkon tien varrella vietetyn yön jälkeen päätettiin ajaa pariksi yöksi Mont Saint Micheliin, reilun kilometrin päässä luostarisaarelta sijaitsevan kylän leirintäalueelle. Syksyllä olin nähnyt paikallisen leirintäalueen mainostavan edullisia hintoja, mutta silloin kylä oli kuin nuijalla lyöty, enkä edes yrittänyt jäädä autolla matelemaan sen ainoalle kadulle. Nyt meitä odottikin paikalla varsinainen yllätys - kylään menevällä tiellä oli puomi, jossa sanottiin, että paikka leirintäalueelle pitää varata etukäteen eikä sisään pääse ilman koodia. Yhden Suomeen suunnatun puhelun jälkeen saimme vihdoin leirintäalueen numeron, sieltä respasta koodin, ja puominkin vihdoin auki. Leirintäalueen yöpymishinnatkin olivat nousseet kympillä (per yö!), mutta sinne kuitenkin kaikkien vaikeuksien jälkeen jäimme.

Olen aina ajatellut paikan olevan Bretagnen puolella, mutta Normandian lippu siellä ainakin liehui...

...ja talotkin olivat ihan normandialaisia. No, ihan rajallahan se joka tapauksessa sijaitsee, että ehkä sekä Bretagne että Normandia ovat kumpikin omineet sen. Päältäpäin se näytti hyvinkin hartaalta luostariympäristöltä, mutta itse asiassa kujat olivat ihan täynnä jos jotakin turistikauppaa ja ravintolaa - ja japanilaisia. Jestas että ne ovat väsymättömiä - illalla niitä kipitti luostariin päin tai sieltä pois niin kauan kuin olimme valveilla, ja kun olin aamukuudelta koirien kanssa lenkillä, niin jo ensimmäiset japanilaiset kipittivät vastaamme iloisesti hymyillen :) Nukkuvatkohan ne koskaan...

Kävimme mekin tietysti koko porukka tepsuttamassa luostarisaarella, kaikkien japanilaisten keskellä. Koirat olivat hyvin kysyttyä kuvausrekvisiittaa, kun japanilaiset ottivat loputtomia kuvia toisistaan - saattavat komeilla jo monissa japanilaisissa Facebook-jutuissakin ;)

Tämä setterineito vaelteli edellämme perheensä seurassa, mutta sai sentään sen verran kuonotuntumaa koirieni kanssa, että Rinti rakastui hetkessä ja tähyili lopun aikaa kaihoisana sen perään joka mutkassa. Lopulta se päätti kyllä tyytyä leikattuun Unto-parkaan tyttöystävänä ja kosiskeli sitä säännöllisin väliajoin lopun matkaa ;)

Ratsastipa siellä ritarikin...

...ja ruusut kukkivat, niin kuin joka puolella matkan varrella.

Tulihan sekin paikka nähtyä läheltä, mutta puolentoista vuorokauden vierailun jälkeen alkoi tympiä jo koko luostarin silhuettikin (kylästä tuskin löytyi hammasharjaakaan, jossa ei olisi ollut luostarin kuvaa...), niin että huokaisimme helpotuksesta, kun se illalla peittyi sumuun ja hävisi näkyvistä. Mutta kaikin mokomin, katsomisen arvoinen paikka, kunhan varautuu puomeihin ja melkoisiin kävelymatkoihin, jos ei autolla onnistu sitä puomia ohittamaan...