Että on sitten mukava olla kaikessa rauhassa kotona. Onhan se matkustaminenkin välillä hauskaa, mutta kaiken kaikkiaan melko rasittavaa.

Tässä vielä muutama kuva Keukenhofista silmäniloksi.

Sen jälkeen kun olimme vieneet auton omistajalleen ja samalla lomittajat junalle Rennesiin (ikinä en enää halua ajaa täkäläisessä isossa kaupungissa - meno on kuin nopeutetussa kauhukarusellissa, kaistat loppuvat kesken tai niitä syntyy täysin mielivaltaisesti uusia kesken kaiken, oikealle pitäisi siinä hötäkässä kääntyä bussikaistan yli ja...huh! En suosittele heikkohermoisille, enkä paljon muillekaan.), odotti kotona postilaatikossa sakkolappu ylinopeudesta. Kivaa, varsinkin kun en itse ollut tapahtumahetkellä koko maassa, vaan Barney oli lomittajien ohjastamana huristellut liian kovin. Aikani sen kanssa pähkäiltyäni lähetin sen käännetyn selitystekstin kera takaisin ko. laitokseen, ja toivon, etten enää kuule koko asiasta.

Hevosrehua oli ohjeistani huolimatta mennyt reilussa kahdessa viikossa vähintään puolentoista kuukauden satsi, niin että huomasin muutaman päivän päästä olevani ilman rehua. Ensihätään annoin pari kertaa kaninrehua, mutta onneksi hepat eivät sentään alkaneet loikkia laitumella tasakäpälää. Sitten ne saivat jotain melko kelvollista täkäläistä rehua kaupasta, ja tänään saapui Englannista erä tavallista Blue Chipiämme, niin että pikku hiljaa palataan taas normaaliin päiväjärjestykseen siinäkin, paitsi että Valle on mokoman mässäilyn tuloksena sikapaksu...

Täällä oli matkamme aikana tullut kesä, ja puut olivat täydessä lehdessä.

Taloa tuskin enää näkyy kastanjan seasta laitumelta käsin. Kultasateet olivat myös puhjenneet kukkaan.

Suomessa kultasadepensas oli minusta aivan äärimmäisen juhlava näky,ja yritinpä sellaista - turhaan - istuttaa omallekin pihalleni, mutta täällä niitä näkyy lähes joka pihalla isoina puina ja ne ovat tavallistakin tavallisempia. Tuosta vajan takana kasvavasta olen kyllä kovasti kiitollinen, sillä se varjostaa suojelevasti Esterin ja Nökön hautoja ja niillä kasvavia kukkia.

Ai niin, Suomeen mennessämme tapahtui sekin hämmästyttävä tapahtuma, että onnistuin hukkaaamaan auton Ruotsinlaivalla... Olin nukkunut edellisenä yönä vain pari tuntia - taas jostain käsittämättömästä syystä en vaan saanut unta ja kuuntelin Etelä-Ruotsin satakielten konserttia suurimman osan yöstä. Seuraavana päivänä sitten väsytti loppumatkasta jo ihan kamalasti, ja vähän väliä piti ajaa levähdyspaikalle ja tehdä taas pieni lenkki koirien kanssa, etten olisi nukahtanut rattiin. Sirpallahan ei edes ole ajokorttia (mistä seikasta saamme olla kovasti kiitollisia, kuten hän itsekin aina sanoo ;) ), eivätkä koirienkaan käpälät ylety polkimille, vaikka muuten jo varmaan hallitsisivat homman, niin että keinot olivat vähissä, ja laivaan oli ehdittävä. Perille päästiin sentään ajoissa, mutta laivaan ajaessamme olin niin väsynyt, etten yhtään jaksanut ajatella, missä päässä laivaa paikkamme oli. Sen verran aivotoimintaa oli jäljellä, että katsoin kannen (kolmonen) ja oven vieressä olevan ankankuvan (tosin Sirpa väitti sitä seuraavana aamuna kalkkunaksi, ettei hänelläkään hyvin mennyt...). Seuraavana aamuna meriaamiaisen ja pitkällisen hissinodottelun jälkeen (kaksi ihmistä ja kaksi isoa koiraa ja laukkua ei houkuttele kovin montaa ottamaan meitä puolityhjään hissiin...) pääsimme vihdoin autokannelle, mutta autoa ei vaan löytynyt mistään. Olin jo mielestäni tähyillyt koko kolmoskannen rekkojen välit, ja niinpä raahasin kaiken järjen vastaisesti vastaanhangoittelevan laumani (koirille tuli ainakin runsaasti siedätystä liukkaiden portaiden kulkemisessa) kakkoskannelle ja vaikka mihin, kunnes taas palasimme ruotuun ja kolmoskannelle. Jossain välissä viereeni ilmestyi jonkin sortin enkeli nuorehkon miehen hahmossa ja tiedusteli, onko meillä vaikeuksia löytää automme. Siinä vaiheessa olin jo aika sekopäinen (ja hiiskutin hikinen), ja sanoin vaan, että juu, ajatteles, kokonainen asuntoauto hukassa, eikös olekin aika ihmeellistä! Mutisin lisäksi jotain ankasta, jonka olin aivan varmasti nähnyt, muttei tämä ritari lannistunut siitäkään, vaan näin hänet aina välillä puikahtelemassa kolmoskannen autojen välissä. Lopulta, kun olin jo valmis vaan istumaan keskellä rekkojen käynnistyviä jyrinöitä ja odottamaan auton löytymistä koko muun laivan tyhjennyttyä, tämä enkeli ilmestyi (kirjaimellisesti, ainakin melkein) taas luoksemme ja ilmoitti auton löytyneen ja neuvoi, mihin suuntaan piti mennä. Olin kapsahtaa miehen kaulaan, mutta tyydyin onnekseen vain kiittelemään vuolaasti, ja menimme pikamarssia oikeaan suuntaan. Ja siellähän kaivattu kulkuneuvomme oli! Ei ihme, etten nähnyt sitä mistään välistä, sillä mehän olimme jättäneet sen leveän palkin taakse ihan laivan perään... Kaiken lisäksi meillä ei olisi ollut minkään valtakunnan kiirettä, sillä satamassa oli puhallusratsia (onneksi niillä ei ole keinoa mitata syntymähumalaa tai -hulluutta ;) ), ja ulostautuminen kesti ikuisuuden.

Aiheeseen mitenkään liittymätön normandialaistalo Etretat'sta, onpahan vain niin hauskannäköinen tötterö ihan vastapäätä suosikkikauppaani.

Kanit olivat lisääntyneet poissaollessamme ruhtinaallisesti, ja nyt niitä näkyy kaikenkokoisia kiitämässä pitkin laidunta ja muita peltoja. Yksi pikkupupu käy säännöllisesti syömässä tuossa ikkunamme takana, ja kissat tuijottavat sitä korvat sojossa. Kovin hyvää kuvaa siitä en saanut, vaikka on yleensä vain muutaman metrin päässä ikkunasta, mutta tässä:

Aikas söpö pitkäkorva :)

Katin ja koirien kanssa suhailtiin myös monena päivänä pitkin Bretagnea. Tässä Carnacin druidi-kivikenttää:

Kivet oli kyllä suojattu aidalla, ja niitä pääsi katsomaan lähempää ilmeisesti vain oppaan seurassa (tai loikkimalla aitojen yli, kuten jotkut näyttivät tehneen), mutta onhan meillä noita yksittäisiä menhirejä täälläkin metsissä, joten emme lannistuneet takaiskusta, vaan tyydyimme nostamaan koipea läheisiin puihin.

Karlkin ehti taas tällä viikolla tänne hommiin. Koirakalteri saatiin vihdoin koottua autoon - sitä kyllä tarvitaan vain silloin, kun meille tulee enemmän kuin yksi vieras kyytiin ja koirien pitää pysyä takapenkin takana, muutenhan ne isännöivät koko takaosastoa, josta penkit on rullattu pois tieltä :). Kissatarha on jo melkein valmis, ja oletettavasti kissat pääsevät siihen ulkoilemaan jo ensi viikon alusta, jolloin Karl ehtii sen viimeistellä. Täälläkään (ja varsinkaan täällä, luvatussa hullujen kuskien maassa) en uskalla kissoja päästää vapaana ulkoilemaan - viimeistään parin päivän sisällä joku olisi taatusti liiskannut jonkun niistä autollaan tuossa omalla kujallamme. Nyt niilläkin on jo kirppuaineet niskoissaan, joten toivottavasti selviämme ilman kutsumattomia vieraita kodissamme.