Taas on joulut ja uudetvuodet onnellisesti takanapäin :)

Toivottavasti kaikki pitivät paukkuarat koiransa ja kissansa kiinni ja turvassa, niin että ovat edelleen tallessa.

Meillä ei ole ollut ennen mitään ongelmia koirien kanssa noiden paukuttelujen suhteen, Rio on korkeintaan närkästyneenä kommentoinut moista mekastusta, mutta nyt olikin sitten valitettavasti asiat toisin.

Kävimme lokakuussa Tampereelle mennessä Vammalassa tapaamassa ystäväämme Tiinaa, jonka saimme houkuteltua mukaamme pienelle lenkille. Pääsimme läheiseen puistikkoon yhden pensasaidan luo, kun sen toiselta puolelta, vajaan viiden metrin päästä, alkoi vimmattu paukuttelu ja rakettien räiske. Onneksi meillä on koirien pannat aina niin kireällä, etteivät varmasti tule pään yli, muuten olisi ainakin toinen collieista kadonnut kaukaisuuteen. Rintihän oli silloin vasta yhdeksänviikkoinen, ja se raukka meni ihan paniikkiin, kiersi hihnansa sekunnissa meidän kaikkien ympäri ja yritti lähteä ties minne. Rio haukkui aluksi urheasti ja puolusti meitä, mutta kun räiske vain jatkui, sekin oli jo häntä alhaalla ja adrenaliinit pilvissä ja valmis pakenemaan. Meteli oli niin kauhea, että itseltäkin meinasi mennä polvet alta. Tuskin sitä montaa minuuttia kesti, mutta se kyllä tuntui ikuisuudelta, ja siinä minulla sitten oli kaksi pelokasta ja todennäköisesti paukkuarkaa koiraa. Toisaalta oli ehkä hyväkin, että huomioni oli koko ajan vain koirissa enkä päässyt kuristamaan niitä nilkkejä, jotka olivat ilmeisesti vain odottaneet sopivia uhreja paukuilleen... Siinä hötäkässä en edes tajunnut soittaa poliiseille. Tuskin nekään ketään kiinni olisivat saaneet, mutta olisivatpa ainakin ne nuoret (todennäköisesti, aikuisilla nyt yleensä on parempaakin tekemistä) huomanneet, että siitäkin teosta voisi seurata jotain vähemmän miellyttävää. Rio oli vielä myöhemmin illalla Tampereellakin selvästi varuillaan, mutta Rintillä oli taas häntä pystyssä hetken kuluttua, kun olin kiinnitämättä mitään huomiota sen arasteluun.

Sen välikohtauksen vuoksi sitten pidinkin colliet visusti kiinni uudenvuodenaaton iltalenkin aikaan, vaikka täällä lähimmät paukuttelijat olivat onneksi tänä vuonna muutaman kilometrin päässä. Tino tepsutti kyllä vapaana perässämme, se kun ei hätkähdä mitään ääniä, ja kävi aikoinaan  entisen emäntänsä eli äitini kanssa ihailemassa ilotulituksia. Rintikään ei enää korvaansa lotkauttanut rakettien ja paukkujen äänille, mutta Rion stressitaso nousi selvästi, vaikka häntä ylhäällä ensin puolusti meitä kaikkia. Sitten aloin antaa sille namia joka kerta, kun uusi pamaus kuului, ja hetken päästä se jo lähes ilahtui paukahduksista :) Kotona vielä troppasin sitä homeopaattisesti ja rescuella, ja niin se nukkui kuin tukki yönsä välittämättä edes keskiyön kovemmista jysäyksistä. Toki olin tropannut molemmat jo silloin lokakuussa heti tapahtuman jälkeen, mutta selväähän se oli, että ei siitä silti seurauksitta selvitty.

Nyt löytyi selitys viime talven jättiläisjäniksillekin... Katselin nimittäin viime talvena laitumen haapoja, jotka oli kaluttu niin ylhäältä, ettei siihen kengurua pienempi pomppija olisi pystynyt, ja vaikka kuinka lisäsin siihen hangenkin paksuuden, en silti tajunnut, miten mikään jänis olisi yltänyt niin korkealle. Muutama päivä sitten tulin koirien kanssa aamulenkiltä laitumen ohi vasta siinä vaiheessa, kun hevoset jo olivat ulkona, ja yllätin Vallen itse teosta repimästä haavan kuorta rungosta kuin paraskin jyrsijä. Keski-Euroopassahan annetaan haavankuorta hevosille matolääkkeeksi, ja itsekin annan sitä kaneille siinä(kin) tarkoituksessa, ja niinpä ajattelin, että ehkä se fiksuna hevosena yritti samaa. Parin päivän päästä kyllä laitumen tuomenkuoriakin oli jyystetty irti, että ehkä kyse oli vain sen tavanomaisesta ahneudesta - olihan aamuheinien loppumisesta sentään kulunut siinä vaiheessa jo melkein tunti... Ja siis jos joku nyt on jo näppäilemässä Leyserin numeroa ja luulee, että siellä se niitä nälässä kiduttaa, niin kehotan ensin tulemaan paikan päälle ihailemaan kyseisen hevoseläimen ja sen kavereiden pulleaa mahaa (joka siis ei johdu myöskään valtaisasta matopopulaatiosta, viimeisestä matokuurista kun ei pitkää aikaa ole...) Ja jos jompikumpi sika-ahneista eläinystävistäni, siis Rinti tai Valle - muut jäävät ahneudessa niistä jo lähtöviivoilla- soittaa jollekin eläinsuojeluvalvojalle, että niitä pidetään nälässä, ei kannata uskoa :)

Rinti kasvaa edelleen kuin rikkaruoho, ja painokäyrä kohoaa sen mukana, vaikkei koira paksu olekaan. Alakulmurit ovat kumpikin jo pysyviä, ja kai ne ylimmäisetkin kohta vaihtuvat. Yhtenä päivänä se oppi parissa minuutissa antamaan tassua, vaikkei samanlainen tassunheiluttaja olekaan kuin isoveljensä, jolle pitäisi paremminkin joka tilanteessa opettaa pitämään käpälät välillä maassakin. Vieraista Rinti ei edelleenkään pahemmin perusta, ennen kuin ovat oikein kunnolla tuttuja, mikä on tietysti helpotuskin, ettei tarvitse kahta isoa koiraa estellä pussaamasta jokaista vierasta suulle.

Onneksi kamalat pakkaset välillä hellittivät, vaikka siitäkin tietysti seuraa omat murheensa - viime yönä oli loputkin lumet tulleet alas tallin katolta, ja sain luoda noin miljoona kuutiota tonnin painoista lunta, ennen kuin sain edes hevoset tallista.

Reissuroope on taas kunnossa. Siitä oli kuulemma startti palanut ihan karrelle (kiitos kaikki kiltit enkelit, jotka autoitte meidät kuitenkin sillä kotiin asti Tampereelta!), ja nyt sekin on sitten vaihdettu. Tänään se on...olikohan se nyt Tammisaaressa Jannen ja Aavan kanssa kanakoirakokeissa, toivottavasti kaikilla on hauskaa siellä. Janne kertoi muuten, että karavaanareilla on semmoinen edullinen vakuutus, että tuovat minne vaan toisen auton ja hinaavat sun muuta, että pääsee aina jatkamaan matkaansa, vaikka mikä olisi. Meille heti semmonen!

Tässä samassa muutama kuva meidän nokkiksista muutaman viikon välein - myöhempi otettu joskus joulun aikoihin- ja Viirusta meidän uuden jouluhiiren kanssa. Sen jaloissa näyttäisi olevan pientä häikkää, kun jalkaterät ovat päinvastaiseen suuntaan kuin muu hiiri, ja ensin ajattelin ommella ne oikeaan suuntaan, mutta toisaalta se herättää joka aamu minussa niin suurta hilpeyttä, etten taidakaan tehdä sitä. Ja kaikkein tärkeintä on, että se itse on aivan yhtä onnellinen noinkin. Ottakaamme hänestä oppia :)