Tämä rakas otus pelasti eilen, jos ei nyt ihan henkeämme, niin ainakin pahemmanlaatuiselta katastrofilta. Lähdimme nimittäin kiireessä asioille, kun yritin ehtiä ennen lounasaikaa Mael Carhaixiin pankkiin (nyt se sitten taas yllättäen onkin auki myös iltapäivisin, mutta sitähän en siinä vaiheessa vielä tiennyt). Laitoin koirat sivuovesta autoon, ja siksi aikaa, että sain avattua portin, laitoin lompakon etuoven takana olevaan pieneen syvennykseen. Juu, klassinen lompakko katolla -tapaus, paitsi että tuossa ei katolle onneksi edes ylety ilman tikkaita. Normaalitilassa en tietenkään koskaan tekisi noin, enkä tästedes enää ikinä missään tilassa - toivottavasti -, koska hyvin tiedän, että unohdan sen kuitenkin siihen. No, hyppäsin autoon, ja huristelimme reipasta vauhtia tästä melko suoraa, mutta tosi mäkistä tietä kohti Mael Carhaixia, ja vasta melkein perillä, noin neljän kilometrin jälkeen, tajusin, ettei lompakko olekaan kojelaudalla. HUH. Sydän oli jo siinä vaiheessa kurkussa ja vatsa solmussa, mutta eipä siinä muu auttanut kuin kääntyä kiireesti takaisin ja tähyillä toisesta tien reunasta pudonnutta lompakkoa - paitsi että eihän se tuossa tilanteessa yleensä pelkästään putoa, vaan myös lentää melkoisen matkan... Missään sitä ei näkynyt, ja olin jo varma, että hetihän se on pudonnut kotiportilla, vaan kun ei ollut missään täälläkään. Ryntäsin kysymään Jean-Marciltakin mahdollista havaintoa lompakostani, mutta ei hän ollut sitä nähnyt missään tonttinsa edustalla. Vähän aikaa nuuskimme yhdessä tuon tien laitoja, mutta sitten hain koirat autosta, ja lähdimme kävelemään Mael Carhaixin suuntaan. Koko ajan hoin koirille, että "hae, hae!", mutta mistään ei lompakkoa löytynyt. Reilun kilometrin päässä Jean-Marc tuli jo kilpapyörällään vastaamme, oli käynyt parin kilometrin päässä ja yrittänyt nähdä lompakkoani, mutta turhaan.

Jatkoimme kävelyä ja ojiin tähyilyä (turha sanoakaan, että ne ojat ja niiden reunat ovat vielä tähän aikaan täynnä ties mitä saniaista sun muuta kasvia, joten ruskean lompakon erottaminen sieltä ei olisi ollut ihan helppoa). Ensimmäisen pitkän alamäen loppupäässä Rondo ykskaks sukelsi tien reunaan, ja ajattelin sen jo menevän tarpeilleen, kun niin kauas meni, mutta ei - siellä oli lompakkoni risujen keskellä :)! Rondo sai heti kourallisen nameja ja semmoisen rutistuksen, että hyvä kun ei litistynyt (se onneksi tykkää halauksista ihan kamalasti), enkä vähään aikaan osannut kuin lähettää kiitoksia joka taholle ja hihkua riemusta.

Siis voi hyvä ihme. Lompakon ja kaikkien korttien katoaminen Suomessakin olisi jo tarpeeksi kamalaa, mutta täällä vielä ainakin potenssiin kymmenen, kun en saisi uusia kortteja mistään aikoihin, enkä pääsisi käsiksi vähiinkään rahoihini kirveelläkään. Siunattu koira :)

 

 

Ja tässä hän on, vähän arpisempana, mutta entistä rakkaampana, kaikki sisältö visusti tallella ilmalentonsa jälkeenkin. Millään en kyllä vieläkään käsitä, miten se kesti siinä pienessä syvennyksessä yli kilometrin paikoillaan. Vähänkö ajan tasaisesti kiireessäkin ;)

Onneksi näitä ihmeitäkin välillä sattuu kohdalle, varsinkin maassa, jossa asukkaat eivät ole sieltä rehellisimmästä päästä eivätkä todennäköisesti palauttaisi löytämäänsä lompakkoa yhtään mihinkään otettuaan ensin rahat parempaan talteen...

Toissailtana, kun se netti - ja puhelin - oli jo saatu toimimaan, alkoi puhelin mekkaloida ihan omituisesti eikä suostunut asettumaan saati toimimaan sitten millään. Eilen aamulla soitin sitten taas sinne neuvontalinjalle, mutta siellä ei tällä kertaa ollut sitä ihanaa skottiaksenttista miestä, vaan joku nuori nainen, joka sanoi ainakin kolmeen kertaan, että linja on kunnossa ja että hän ei kyllä ymmärrä, miksi puhelin pitää tuommoista ääntä. No en minäkään, mutta päättelin, että rikkihän sekin sitten on, ja menimme, sitten kun muilta seikkailuiltamme vihdoin ehdimme, taas sinne kauppaan puhelin kainalossa.

Rondon otin taas autosta mukaani, ja se saikin entistä runsaammin kokemusta odottelusta ja sosiaalistumisesta, sillä tällä kertaa olimme liikkeessä reilun tunnin. Yksi pikkutyttö, ehkä kuusi-seitsemänvuotias, ihastui Rondoon tavattomasti ja silitteli ja halaili sitä niin, että äitinsä jo välillä varoitteli, että kaikki koirat eivät ehkä pidä ihan semmoisesta. Toki pidin itsekin koko ajan tilannetta silmällä, mutta onneksi noilla collieilla tuntuu olevan jo synnyinlahjana lapsista pitäminen, jos ei mitään ikäviä kokemuksia ole aikaisemmin ollut, ja Rondo sen kun nautti huomiosta, vilkaisi vaan aina välillä, että äippä on edelleen siinä selän takana tallessa :) Siis kaikkien kärsimättömien, jotka osoittavat mieltään suomalaisilla kassoilla, jos palveluun tulee pienikin viivästys, pitäisi tulla opintoretkelle Ranskaan - sen jälkeen ei tulisi vähään aikaan mieleenkään valittaa pienistä viivästyksistä. Jokaisen asiakkaan asioiden hoitamisessa menee vähintään vartista puoleen tuntiin, älkääkä vaan kysykö, miksi. Osasyynä tietysti on se, että kaikki asiat kerrataan ainakin kolmeen kertaan, väännetään välillä rautalangasta pariin kertaan ja...en minä vaan tiedä, mutta nämä rakastavat puhumista, ja joka tilanteesta otetaan sillä saralla kaikki irti ;) Muistin ihan, että se puhelin kuului siihen liveboksiin, joten senkin voisi vaan ilmaiseksi vaihtaa, mutta eipä se tietenkään niin ollut, vaan uusi piti ostaa (se vanha oli tosiaan rikki - miten se nyt enää olisikaan voinut kestää, kun on jo lähes kaksi vuotta vanha, ja soitan sillä keskimäärin ehkä kerran viikossa...). Nyt meillä on vaihteeksi valkoinen puhelin, Manta nimeltään, hinta jotain 18 €. Rondo teki taas kovasti PR-työtä collieiden hyväksi siellä kaupassa, ja sai monen nyrppysuuranskalaisen hymyilemään, lukuun ottamatta sitä edellämme ollutta hapankaalimiekkosta, joka ilmeisesti inhosi koiria, tai ehkä lähinnä itseään, eikä ihme, mekin inhosimme häntä ihan kybällä ja esitimme monta asiaa koskevaa kommenttia (suomeksi, ihanaa osata niin harvinaista kieltä, eikä täällä kukaan ihmettele, vaikka puhuisi koiralle kuinka, kun suurin osa porukoista puhuu paremman puutteessa itsekseen kaupoissa, tai laulaa...) ;).

 

 

Hjoo. Nyt saisi elo vihdoin noiden laitteiden hajoamisen osalta rauhoittua (mutta talonostajien osalta vilkastua...), niin että voisimme välillä ottaa näin rennosti:

 

 

Lokoisaa lauantaita kaikille toivoo Pörri ja kotiväkensä :)