No huh, onpas kulunut aikaa sitten viime kirjoituksen, eikä nytkään ole kaikki pelkkää positiivarikamaa...

Lauma on pienentynyt kolmella. Ensin sai Pampula-kani joskus maaliskuussa jonkun hengitystieinfektion, johon ei löytynyt sen enempää syytä kuin sitten lääkettäkään, vaikka kaikki yrittivät kaikkensa. Se sai tulehdukseensa sekä homeopaattiset että kaikki mahdolliset tukilääkkeet ja eläinlääkäristä vielä antibiootit, mutta menehtyi silti reilussa vuorokaudessa.

Seuraavaksi , muutaman viikon kuluttua, tuli Vilma-kanin ruuansulatukseen jotain häikkää. Se lakkasi syömästä eikä voinut ollenkaan hyvin. Sitä en vienyt lääkäriin, koska vika oli selvästi ruuansulatuskanavassa, ja -anteeksi vain, eläinläkärit- ne vaivat hallitsen yleensä aika suvereenisti. Viimeinen, mitä siinä kaivataan, on joku antibioottikuuri, joka tappaa kanin melko varmasti parissa päivässä. Ruokin sitä monta päivää puoliväkisin, ja sainkin sen jo itse syömään, ja kaikki näytti hyvältä. Sitten se huononi uudestaan, kieltäytyi enää edes nielemästä mitään ja kuoli.

Kolmas lähtijä oli Julia-hanhi. Se nyt oli sentään ymmärrettävää, täyttiväthän hanhet tänä keväänä jo 14 v. Tosin kuin Jasper, jolla on ollut vuosien myötä silloin tällöin jotain vaivaa, paisetta ja liikakasvua nokan ympärillä, Julia ei ollut eläissään päivääkään kipeä, eikä edes sulkasatoisena ollut ikinä niin ryytyneen näköinen kuin urokset pahimmillaan. Yhtenä päivänä se vaan lakkasi lähes syömästä ja jatkoi aamulla nukkumistaan, ja seuraavana päivänä se nukkui kokonaan pois. Jasper sai kyllä hyvästellä sen ihan rauhassa, mutta silti olen yllättynyt, ettei se tuntunut erityisemmin murheen murtamalta, vaikka jäi yksin. Ainoa asia, mikä siinä on muuttunut, on, ettei se halunnut kesäkuunkaan koittaessa enää ulkoilla yksin, ja on nykyään sisähanhi - tallissa tosin, mutta kuitenkin. Kai se on vaan turvattoman tuntuista ulkoilla ilman lajikumppania.

Muitakin menetyksiä on koettu, vaikkei sentään onneksi useampia hengenlähtöjä. Tinolta jouduttiin lopulta poistamaan toinen silmä, kun ei siitä saatu millään hoidoilla paineita kuriin ja se lopulta raapi sen itse vielä rikki juuri ennen leikkausta. Aika harva asia saa minua enää sen jälkeen tolaltani kauheudellaan, sen verran läheltä kauhujen kammiota alkoi elämä täällä liipata... Hyvinhän tuo on pärjännyt maaliskuusta asti yhdelläkin silmällä, mutta nyt pari päivää sitten näytti toisenkin kohtalo uhkaavalta. Siinäkin nousivat yhtäkkiä paineet ja jotain sieltä on ilmeisesti ainakin osaksi irronnut, mutta se saatiin sentään vielä lääkityksellä kuriin. Hyvin se ei enää selvästikään silläkään näe, mutta jos tuonkin asteinen näkö säilyisi, olisi se sentään paljon parempi kuin koko silmän poisto, että toivossa eletään.


Nikiltä lähti anaaliadenomat, perhekalleudet ja samalla muutama harmia aiheuttanut hammas. Ikinä en ole mitään leikkausta niin paljon pelännyt. Ajattelin, että se a) kuolee nukutukseen, b) kuolee leikkaukseen, ja c) sieltä löytyy jotain pahanlaatuista, ja lääkäri ehdottaa lopetusta -mihin en tietenkään olisi noin vaan suostunut. Ajelin muiden koirien kanssa ympäriinsä, hypin hermostuneena kaupoissa ja koko ajan pelkäsin, että puhelin soi. Huh! Mutta mitä vielä - kun menin hakemaan Nikiä, niin siellä se jo istuskeli suht pirteänä häkissä ja olisi varmaan vaikka itse kävellyt autoon, jos en olisi rutistanut sitä sylissäni itku kurkussa ikionnellisena :) . Samana iltana se jo söi (eläköön homeopaattinen Arnica!), ja yritti jopa lähteä kanssamme iltalenkille, mitä en kyllä uskaltanut sallia.

Olemme myös rikastuneet puuveneellä. Haimme sen joskus maaliskuun loppupuolella Petäjävedeltä, ja vieläkin se odottaa kylänrannassa pääsyä omaan rantaan ja upoksiin turpoamaan, se kun on sen verran painava, etten saa sitä omin voimin liikkumaan maalla, enkä ole vieläkään saanut siihen sopivia tappeja. Olisi se noloa painua uppeluksiin tuolla muutaman kymmenen metrin matkalla lahden yli ;)  No, on tässä vielä aikaa soudella sillä...

Samalla reissulla tavattiin nykyään Petäjävedellä asuva Rion kasvattaja sekä äiti ja sisar, niin että kello  oli jo melkoisesti, ennen kuin lähdettiin kotia kohti. Loppumatkasta poikkeiltiin sitten vähän joka levähdyspaikalle, ettei olisi kuski sammunut. Mutta missä, oi missä, ovat ne entisaikojen kohteliaat rekkamiehet, jotka päästivät ohi aina tilaisuuden koittaessa, eivätkä koskaan unohtaneet turvaväliä edellä ajavaan?!  Jossain ennen Tamperetta yksi näistä uusavuttomista pissipäistä rekkakuskeista ajoi noin kolmen metrin päässä trailerin perästä kilometritolkulla, vaikka olisin tehnyt mitä. Yritin tähyillä bussipysäkkejä, mutta eihän niitä pimeässä näe kuin kohdalla, eikä mitään äkkijarrutusta voinut sen hirviön edessä ja sillä yhdistelmällä yrittääkään. Lopulta se suostui sentään ohittamaan meidät kun oikein hiljensin, ja henkikultamme vielä säästyivät.

Muutenkin reissulla ja sen jälkeen oli kyseenalainen ilo tavata aika erikoisia miehenpuolia. Ensiksikin veneen myyjän kanssa tehtiin treffit yhdelle levähdyspaikalle, mistä hänen piti edellä ajamalla opastaa meidät perille kotiinsa. No juu...tervehdysten jälkeen kyseinen miekkonen kaasutti tiehensä kuin Vatanen Jyskälässä osin jäistä ja joka tapauksessa minulle täysin vierasta tietä pitkin, niin että ainoa merkki siitä, mistä hän oli äskettäin suhannut, oli tien poskessa silloin tällöin pyörteilevä hiekkapilvi. Voi hyvät hyssykät! Juuri kun ajattelin kiitollisuudella sivutaskussa olevaa GT-karttakirjaa, että sentään löydettäisiin takaisin sieltä, vaikkei mokomaa tyyppiä ikinä enää näkyisi, se ryökäle oli sentään tajunnut pysähtyä ennen sivutietä, joka oli tietysti vielä jäisempi, ja jota pitkin se kaasutteli entistä vauhdikkaammin, niin että löysin perille ihan pelkällä onnella.

Ai niin, ja ennen sitä oli Urjalan paikkeilla oikein iso ratsia, poliisia kuin pipoa ohjaamassa jollekin levähdyspaikalle, jossa katsottiin ajokortit ja rekkariotteet ja hyvä ettei kengännumerotkin. Minua lainkuuliaisempaa kansalaista saa varmaan hakea, ja se on kyllä sitten ihan nyhverö, mutta heti tuollaisessa tilanteessa iskee syyllisyys, ja sitä miettii kaikki pienetkin nopeudenylitykset menneisyydestä ja vaikka mitä. Auton paperit olivat tapansa mukaan (eihän niitä kukaan nykyään edes kysy - edellisestä kerrasta oli varmaan yli 20v!) kartturin puolen ovilokerossa, josta en millään meinannut niitä saada käsiini, kun eväskori täytti koko senpuoleisen penkin. Tunsin itseni ihan lihavaksi keski-ikäiseksi täti-ihmiseksi, jolta sinkoilee hikeä joka suuntaan jokaisessa paniikkitilanteessa, ja olinkin oikeasti varmaan tulipunainen. Onneksi Rio pussasi parhaansa mukaan papereita odottavaa nuorta poliisia koiraverkon takaa. Eikä siinä vielä mitään, se poliisi oli kyllä ihan mukava, mutta jostain saapasteli paikalle vanhempaa mallistoa, joka tähyili autoon sisälle ja kysyi, että onko siellä neljä koiraa. Vastasin naureskellen, että ihan oikein laskettu, jolloin se (huom. persoonapronomini!) sanoi, että eikös siinä ole neljä liikaa?!!! Siis ihan tosi! Menin moisesta melkein sanattomaksi, vaikka kilometrin päästä olisin keksinyt roppakaupalla sanomista mokomalle. Ettäs kehtaa! Mikä hän (anteeksi, se) on arvostelemaan kenenkään perheen suuruutta, ja mitä se ylipäänsä jollekin poliisille kuuluu! Nyt se varmaan tulee ja pidättää minut jollain tekosyyllä, pitivät ajokorttiakin hallussaan niin kauan, että tunsin oloni vähintään etsintäkuulutetuksi rikolliseksi... No, päästiin lähtemään sentään ilman pikaistuksissa tehtyä tinttausta, ja se nuori ja mukava Rion putsaama poliisi vielä varoitteli ajamaan varovasti tielle trailerin kanssa. Teki mieli sanoa, että voi poikakulta, minoon ajanu kuule autoa jo ennen kuin sinä olit edes pilke isäs silmäkulmassa, että enköhän nyt tässä joten kuten selviä ;)

Seuraavana päivänä yhytettiin vielä yksi mies, joka, kilttiä kyllä, tuli auttamaan veneen ottamisessa trailerilta alas. Saatiinhan se lopulta siitä pois, kun olimme ensin käyneet noin viisitoista kertaa keskustelun siitä, että vene olisi syytä ottaa pois ennen kuin yritetään irrottaa traikkua autosta - ja yhtä monta kertaa olin seurannut jeeppiparan nousua korkeuksiin, kun tämä auttaja yritti vielä kerran veivaamalla irrottaa traikkua. Sitten vedin vielä miekkosen ropposen kaksi kertaa (!) irti hangesta, kun se oli ollut ihan pakko ajaa viimeiset kymmenet metrit liki umpihankea perille asti ;)

Nyt on varmaan pakko lopettaa, vaikka kerrottavaa olisi vielä runsaasti, ettei suunnittelemani pitkä iltalenkki jää toteutumatta.

Jatkuu seuraavassa numerossa.