Sataa. Kaatamalla – tai pikemminkin paiskomalla. Olen hyvin kiitollinen koirien hyvistä sadevarusteista, olkoonkin, että Rondo viuhtoi omansa kanssa taas täällä niin innoissaan (tai sitten se yritti vaan vapautua siitä) pitkin sohvien ja petien reunoja, että kaatoi lattialla seisovan palmun, ja siitä sitten riitti puuhaa vähäksi aikaa. Viimeksi se kaatui, kun Rondo puolusti raivoissaan linnaketta ikkunan taakse tulleelta hevoselta, eihän siinä nyt jotain rehupurkkeja ehdi noteerata… No, muistinpa vihdoin senkin (palmun, en koiraa) taas kastella.

Tästä tulee näköjään taas kuvaton versio, pitäkääpä hyvänänne, muuta ei nyt ole tarjolla :)


Lämmintä on nyt sentään enimmäkseen ollut. Pihalla kukkii purkissa pari anemonea, ja jollain pihalla näkyi olevan esikot kukassa. Viikonloppuna pitäisi viilentyä melkoisesti, mutta toivottavasti se on vaan väliaikaista.
Mustilla oli yhtenä päivänä jännittävä esitys tuossa ikkunan takana, kun peukaloinen hyppeli siinä edestakaisin noteeraamatta mitenkään kissaa, joka viikset väpättäen loikki tällä puolen ikkunaa samaan tahtiin.


Kävimme taas peräkonttikirpparilla, tällä kertaa Bulat Pestivienissä. On tämä vaan kumma maa. Täällä oli aamulla aikaisin (tosi aikaisin siis) ihan tyyntä ja lämmintä, mutta onneksi varustauduin silti tuonne kirpparille suunnilleen kaikilla lämpimillä vaatteilla, untuvatakkia lukuun ottamatta, ja sekin olisi voinut olla tarpeen. Linnuntietä tästä tulee matkaa tuonne Bulatiin vajaa parikymmentä, ja siis siellä oli aivan kamala tuuli ja kylmä kuin naapurimaamme (Suomen, henkisesti en asu täällä) hemmetissä. Kylmänkyhmyt ja keuhkokuume olivat ainoat varmat tarjokkaat sieltä kotiin vietäväksi, mutta saimme sentään jotain pientä kaupaksi. Niitä naruleluja olin askarrellut koirille kaikenkokoisia ja –värisiä, kun ajattelin, että sentään englantilaiset niitä ostaisivat euron kappalehintaan. Juu, niitä meni kaksi… Koirankuppeja tuntuisi menevän joka kerran, harmi vaan, ettei meillä enää tahdo olla vähänkäytettyjä lommottomia kuppeja tarjolla. Yksi osti russelilleen pari isoa kuppia, joihin se varmaan mahtuisi vaikka uimaan, mutta pääasia tuntuu olevan, että saa halvalla. Yhdestä pienestä hyllystä, joka on taittuva ja omilla jaloillaan seisova, pääsin eroon, mutta toinen kylppärissä olleista, bambuisista, tuli takaisin kotiin, vaikkei hinta siinäkään ollut paha. Pöh.


Koko ajan siellä tuuli niin, että tavarat lentelivät ja telineet kaatuilivat, mutta onneksi oli avuliaita ihmisiä niitä keräämässä. Vastapäätä oli myytävänä pari valkoista marsunpoikasta, jotka sentään olivat tuulensuojassa kopissaan, mutta muuten niille oli ihan liian kylmä. Täällä tuntuu kyllä olevan ihan tavallista marsujen pitäminen ulkohäkeissä (ilman kunnollista koppia tietysti) ympäri vuoden…


Sähkötupakoita (ainakin oletettavasti, en tiedä, mitä muitakaan ne voivat olla) oli käryämässä liki joka toisen suupielessä, en tiedä, mikä villitys niistä yhtäkkiä on tullut, kun en ole aikaisemmin nähnyt yhtään. En ole edes tiennyt, että niistä oikeasti tulee jotain savua, mutta enpä muutenkaan tiedä niistä mitään, paitsi että tupakkakauppojen (=baarien) ikkunoissa näkyy niistä mainoksia.


Taas sain pidätellä itseäni, etten tintannut yhtäkin (ranskalaista) miestä. Tällä oli nimittäin hihnan päässä labbis, tai ainakin jotain sinne päin, oudon laikullinen kyllä, ja sillä oli selvästi jotain vikaa lonkassa, niin että joka askel teki kipeää, ja tämä idiootti vain nyki sitä edestakaisin samalla kun puhui vaimonsa kanssa. HYI!


Yhdellä tosi mukavalla englantilaispariskunnallakin oli labbis mukanaan. Mies oli ollut Scanialla töissä Englannissa ja muisteli vieläkin matkaa Ruotsin napapiirille, missä oli päässyt talviaikaan purjehdukselle (???) kamalassa pakkasessa. Hänen mielestään oli aivan ihmeellistä, että siellä ihmiset vaan ajelivat lumessa sen kummempaa meteliä pitämättä, kun Englannissa on koko maa hälytystilassa lumen vuoksi. Tämä oli siitä outo (mukavalla tavalla siis) pariskunta, että he ottivat koiransa joka paikkaan mukaan – yleinen tapa englantilaisilla tuntuu olevan, että koira/koiria pitää kyllä olla, mutta lenkkien lisäksi niiden ainoa sallittu olotila tuntuu olevan keittiön nurkassa oleva peti, ja siellä mieluiten umpiunessa, muuten ne ovat häiriöksi.


Mitä enemmän luen englantilaisia kirjoja, sitä enemmän minua ihmetyttää kyseinen kansa. Yleensähän englantilaiset varsinkin täällä ovat todella mukavia ja huumorintajuisia, vaikka on sitten paljon niitäkin, joiden lapset eivät saa kaupassa inahtaakaan, tai… Mutta siis miten on mahdollista, että lähes koko kansa on lähettänyt enempiä surematta lapsiaan sisäoppilaitoksiin jopa seitsenvuotiaasta asti, ja enemmän tai vähemmän unohtanut ne kätevästi sinne, joskus jopa melko pysyvästi, kun äiti ja isä ovatkin singonneet toiselle puolelle maapalloa? Ei sitten ehkä ihme, että poloisten ihmissuhteet ovat melko heikoissa kantimissa, ja lähes joka ainoa englantilainen tuntuu täälläkin olevan vähintään toisessa tai kolmannessa parisuhteessa jo alle nelikymppisinä, ja lapsilla on usein jokaisella eri isä… No, eivät kai nuo nykyiset enää pääsääntöisesti ole sisäoppilaitosten kasvatteja, mutta ilmeisesti lasten kanssa on siellä enimmäkseen niin kuin koirienkin – saavat ehkä ajoittain näkyä, mutta eivät ainakaan kuulua, muusta puhumattakaan. Minulta on ainakin haihtunut käsitys englantilaisista yltiöeläinrakkaina ihmisinä. Onhan niitäkin onneksi, ja toki eläinsuojeluasiat ovat Englannissa ihan eri tolalla kuin täällä Julmialandiassa, mutta silti englantilaisetkin jättävät eläimiään tänne heitteille, kun itse muuttavat takaisin. Ihmetyttää kyllä, miten ne voivat enää ikinä nukkua öitään rauhassa…


No juu, pikkuisen lähti lapasesta kirppareita koskien, mutta arvatkaas mitä – täällä oli edelleen yhtä lämmintä ja tyyntä, kun tultiin takaisin kotiin, ja välimatkaa ei todellakaan ole paljoa. Tuuli ehti riepomaan tänne vasta illalla. Keuhkokuumettakaan ei ole ilmennyt, mutta yskä istuu sitkeässä kuin – no, tauti. Löysin vihdoin luontaiskaupasta Santasapinaa, josko se vihdoin toisi avun siihen. Olen ottanut jos jotain homeopaattista troppia, mutta yskä on vaan muuttanut muotoaan sitä mukaa kuin olen sitä lääkinnyt. Kerran luulin sen jo änkeävän keuhkoputkeen ja laitoin oliivi- ja inkivääriöljyn seosta henkitorven päälle pariin kertaan, ja se lopetti mokomat harharetket. Olin joskus aikaa sitten Suomesta ostanut pienen purkin kuusenkerkkähyytelöä, ja söin sitä vuorotellen täältä joskus ostamani vaahterasiirapin kanssa vuorotellen, ajatuksena, että ne jossain kohtaa kohtaisivat ja toimisivat yhdessä kuten kuusenkerkkäsiirappi. Noup, mutta tulipa sekin hyytelö käytettyä ennen kuin oli umpihomeessa.


Yhdestä lasiovellisesta kaapista päästiin eroon ihan kotoa käsin, kun en missään nimessä halua raahata sitä mukanani. Sitä tuli ostamaan ranskalaispari, joka iloisesti lähti peräkärry kolisten tiehensä – kun olin ensin tunkenut heille edes solumuovia niiden lasillisten ovien suojaksi, heidän ainoa pehmusteensa kaappia varten oli nimittäin pari ostoskassia…
Talonkatsojia kävi taas, onneksi aivan kertakaikkisen säteilevän kauniilla ilmalla. Tosi mukavia englantilaisia olivatkin, heillä oli koirakin mukana, russeli Dennis, että onneksi on näitäkin. Yksi välittäjä kyseli joidenkin toisten kiinnostuneiden puolesta, mitä puita täällä pääasiassa kasvaa, tammea, kastanjaa…? Söisivätköhän ne kastanjoita tai tammenterhoja, vai miksi niillä on väliä… Sanoin, että kumpiakin löytyy, ja lisäksi pyökkejä – voi kai niidenkin pähkinöitä syödä, vaikka aika puisevilta näyttävät ;)


Puista puheen ollen, tuolla polun varrella on ainakin yksi sateella vaahtoava pyökki. Tuota isoa kameraa ei vaan tule koskaan turhaan, ja varsinkaan sateella, kannettua mukana, ja pieni kamera on edelleen tuhansien kilometrien päässä, ettei ole saatu siitä koskaan kuvaa. Kai siinä jotain saponiineja täytyy olla kuoressa tai jossain, kun siitä valuu aina pitkä vaahtovana pitkin runkoa.


Korvarintamalla on sentään tapahtunut ilahduttavia lopsahduksia, Rondolla nimittäin. Oikeakin korva suostui vihdoin taas taipumaan, kun laitoin siihen riittävästi painosalvaa. Toisaalta se on taas tiessään tuon sateen myötä, ja nuorimmainen on taas puolipystykorvainen…


Puhelinasioissa sen sijaan ei ole tapahtunut edistystä. Sieltä, missä ennen sain sain ladattua Lebaran kortin, ei enää ilmeisesti koskaan saa apua asiassa, ja nyt marssin sitten toiseen Orangen myymälään. Ei mitään tietoa mistään… Ensimmäinen myyjä, joka ei puhunut edes englantia (ja oli tietysti mies) sen sijaan irrotti puhelimen takakannen ja etsi sieltä sisältä kortteja (joita on tuossa kaksi), vaikka puhelimen näytöstä näkee ihan selvästi, mitkä kortit siinä ovat, ja että niitä on kaksi. Ennen kuin se ehti enempää tehdä vahinkoa (kiroilin siinä vaiheessa jo estoitta suomeksi…), siirryin jonottamaan toista, englannintaitoista myyjää. Eipä sekään paljoa ymmärtänyt – ennen kuin ehdin kissaa sanoa, edes englanniksi, takakansi oli taas irti, ja tämä älypää toteaa ilahtuneena, että siellä on SFR:n kortti. No juu, sekin näkyi näytössä, enkä nyt siitä tunnu pääsevän enää kirveelläkään eroon. Sen sijaan hän ei ollut ikinä kuullutkaan mistään Lebarasta. Just. Ja nämä ovat siis puhelinkaupassa töissä. Marssin sitten taas (siinä vaiheessa jo melko kettuuntuneena ja polvet särkien) sinne pahuksen SFR:n kauppaan lataamaan puhelimeen kympin, joka sitten katosi taivaan tuuliin, kun olin soittanut Suomeen yhden viiden minuutin puhelun ja lähettänyt ehkä viisi tekstaria. Toivottavasti edes joku lähettää minulle suklaata täkäläiseen linnaan, jonne varmaan ennen pitkää päädyn hiillyttyäni totaalisesti jossain paikallisessa puhelinmyymälässä…


Leclercistä taas oli kadonnut nettiyhteys. Kävin siellä jo toissapäivänä toiveikkaana, mutta nettiyhteyttä ei ollut mailla ei halmeilla, vaikka mitä olisin tehnyt. Kävin kysymässä kahvilan henkilökunnalta, puhuisivatko he mahdollisesti hiukan englantia, mutta he totesivat ylpeinä, etteivät puhu muuta kuin ranskaa, vilkuilivat vielä epäluuloisina, aivan kuin olisin epäillyt heitä maanpetoksesta. Eilen, kun tilanne oli ihan sama, käännyin sitten neuvonnan puoleen (se sijaitsee ihan seinän takana, mutta sieltä häipyivät edellispäivänä kaikki liikuntakykyiset, ennen kuin ehdin edes asiaani esittää). Siellä ne naiset väittivät kiven kovaan, että juu, kahvilassa on nettiyhteys, ja kun sanoin, ettei se toimi, hiiltyivät ihan mokomasta ja vakuuttivat entistä suurempaan ääneen, että KYLLÄ SE TOIMII. Seuraava etappi oli Leclercin kulttuuripuoli, jossa tiedän olevan ainakin yhden englannintaitoisen nuoren miehen (tosin hänkin luuli joskus minua hollantilaiseksi, mutta sattuuhan sitä – melkein Suomen naapurimaakin ja silleen). Hän sitten tiesi, ettei siellä kahvilassa nyt tosiaankaan toimi netti, kun jotain oli rikki eikä uutta osaa ole saatu, tai jotain vastaavaa. Hän kuitenkin ystävällisesti sanoi, että heidän puolellaan kyllä toimii, ja voisin hakea itselleni jostain istumapaikan ja yrittää siellä päästä nettiin. Vihdoin istuin mukavassa nojatuolissa läppäri sylissäni – todetakseni, etten sielläkään pääse nettiin. Joskus….##¤¤¤!!!
Pääsin kyllä kuitenkin nettiin, joskaan en omalla koneellani. Kävelin nimittäin kirjastoon, todetakseni, että koneita ei siellä ollut enää ollenkaan, ja henkilökunnan neuvosta jonkun matkan päähän johonkin keskukseen, jossa on koneita – ainakin toistaiseksi.
Tämä julkaistaan ehkä sitten joskus tai jouluna, kaikki on nettisallimuksen korkeammissa käpälissä...