Varoitus: seuraavat kuvat voivat aiheuttaa herkille ihmisille pentukuumeilua.

Kaivoin nyt kansioista Rion ja Rintinkin pentukuvat, varsinkin kun ainakin Rion pentuaikojen kuvat ovat kokonaan postauksista hävinneet, ihan vertailun vuoksi.

Ensimmäinen soopelivauva vuosimallia 2008:

 

056.jpg

Vauhtivimman Albert eli Rio (nykyisessäkin) lempituolissaan.

 

Toinen sopulivauva, Rinti, Black Gary Love Song, vuosimallia 2010:

 

el%C3%A4imet%20ja%20ahvenanmaa%20197.jpg

el%C3%A4imet%20ja%20ahvenanmaa%20200.jpg

 

Tämä ylisöpö kuva oli ihan pakko laittaa myös mukaan ;)

Ja viimeisin, Rondo, Black Gary Independent Lover, vuosimallia 2013:

 

057.jpg

 

Näillä kahdella viimeisellä on sama äiti, eli ovat siis velipuolia.

Sain vihdoin taas koko kolmikon trimmattua. Tärkein trimmaus varsinkin tähän vuodenaikaan täällä on jalka- ja tassukarvojen siistiminen - vähentää melko lailla sisäänkulkeutuvan kuran määrää. Piha on taas litimärkä ja niin savinen, että paikoin on vaikea pysyä tolpillaan - tai tassuillaan -, samoin tietysti peltotiet, ja pesukoneella riittää hommaa.

Tänään täällä on aselevon muistopäivä, eli vapaapäivä, joka tarkoittaa siis myös metsästyspäivää kaikille halukkaille, ja niitähän riittää. Kuului taas olevan setterimies liikkeellä koirineen, jolla kalkattaa iso kello kaulassa, koiraparalla. Keskustelin kerran naapurin kanssa noista metsästyskoirista ja metsästäjistä, myös noista kelloista, joiden tarkoitus on siis kertoa isännälle, missä ja koska se koira liikkuu ja milloin pysähtyy, jolloin isäntä kirmaa paikalle pyssyineen. Sanoin sääliväni koiria, kun kello kalkattaa ihan korvan vieressä (ja se on kuuluva kello, ihmiskorvallakin sen kuulee ainakin parinsadan metrin päähän). Hän tuumasi, ettei se koiralla aiheuta mitään vahinkoa, kun se elää kuitenkin niin lyhyen aikaa, eikä sillä ole sitä kelloa kaiken aikaa kaulassa. En kyllä ollut lainkaan huolissani sen koiran kuulonalenemasta, mutta tuntuu, etteivät täkäläiset osaa ajatella eläimilläkin olevan tunto ja tunteet. Mitäs, jos laitettaisiin se metsästäjä kulkemaan kello kaulassa, kauankohan sietäisi sitä edes koiraa vajavaisemmalla kuulollaan...

 

Py%C3%B6r%C3%A4ily%20002.jpg

 

Tässä täkäläinen vähemmän miellyttävä eläinkunnan edustaja, herhiläinen. Ihan ampiaiseltahan se tuossa näyttää, kun ei ole vertailukohtaa, mutta on se paljon isompi ja kovaäänisempi. Eilen minua seurasi kyllä ihan ampiainen tallia siivotessani, eikä siitä tahtonut millään päästä eroon. Toki tiedän entisenä mehiläishoitajana, että pitää pysytellä mahdollisimman paikoillaan ja välttää nopeita liikkeitä, mutta vaikeaa se on, kun se pörisijä parin sentin päässä kasvoista saa adrenaliinit koholle ja koko kehon huutamaan pakoa...Selvisin kuitenkin pistoitta, vaikka sinnikkäästi se mokoma seuraili tuulesta välittämättä talliin ja tunkiolle ja taas talliin ja...huh.

 

Py%C3%B6r%C3%A4ily%20015.jpg

 

Olen lukenut vaihteeksi äidin vanhoja Anna-kirjoja. Niiden painovuodet ovat 40-luvulta, ja on hauska lukea kirjoja, joissa on sellaisia sanoja kuin "kaksoiset", "vähintäin", "lattiata", ja oma suosikkini, "chokoladipraliini" :). Tai siis oli siihen asti, kun pääsin siihen hirviökohtaan, joka viimeksikin inhotti ja kuvotti - siis kun Anna, tämä ihana sankaritar, otti vastahakoisesti luokseen peräänsä liimautuneen kissan, heitti sen sitten takaisin ulos kylmään, ja sitten kun tytöt kuitenkin olivat yhdessä huolehtineet siitä päiväkausia ja hoitaneet kuntoon, oli valmis tappamaan sen kloroformilla, ettei siitä aiheutuisi hankaluuksia taloon saapuvan tädin kissan kanssa. No ei se onneksi kuollut, ja lopuksi tämä tytöistä huolehtiva täti otti sen omakseen, mutta siis hyi olkoon! Lisäksi välillä kerrottiin, kuinka Anna joskus löi kissaparkaa, tai heitti sen sylistään vain omaa turhautuneisuuttaan, ihan kuin se olisi ollut joku stressipallo... Ai niin, ja tämä kissaystävällinen tätikin oli sitä mieltä, että kissanpoikia pitää kyllä hukuttaa, mutta että ei aikuista kissaa saa syyttä suotta tappaa... Siis eihän siihen aikaan kissoja steriloitu eikä kastroitu, mutta silti. Eikäpähän hänkään mitään kissoista kuitenkaan tiennyt, kun oli nimennyt omansa, kuvauksesta päätellen kilpikonnavärisen kissansa, Josefiksi, vaikka se taatusti oli narttu. No eihän niitä onneksi oikeasti ollut edes olemassa, mutta silti suututti niiden mielikuvituskissojenkin kohtelu, plus että minkälaisen hirviön se tekeekään kirjan kirjoittajasta, Lucy M. Montgomerystä - mokomakin puhdashenkisten tyttöromaanien kirjoittaja! Tekisi mieli boikotoida koko kirjoja, mutta eipä siitä taida olla enää paljon hyötyä, ja toisaalta suomalaisten kirjojen valikoimani on kuitenkin täällä niin rajallinen, että useimpien kohdalla on jo toinen kierros menossa.

Montgomerystä tuli mieleen paljon hauskempi kaima, kettuterrieri kirjasta Kolme miestä veneessä, joka on yksi ikisuosikeistani. Sen on kirjoittanut Jerome K. Jerome, kirja on reilut sata vuotta vanha, mutta siitä on olemassa edelleen uusia painoksia, eikä suotta, niin mainio se on. Suosittelen :)

 

Py%C3%B6r%C3%A4ily%20005.jpg

 

On se melko pehmeä... ;)

Tuolla Carhaixissa, ja itse asiassa melko kaukanakin sieltä, sillä isäntänsä kulki sen kanssa tosi pitkiä lenkkejä, näkyi usein koira, jonka takapää kulki kärryjen varassa, mutta etupää meni vimmatusti, ja koira näytti kovasti tyytyväiseltä. En ole siitä halunnut edes mainita, koska tiedän, kuinka voimakkaita tunteita nuo herättävät, varsinkin eräissä ihmisissä, jotka ovat aina valmiita lopettamaan toisten koiria, vaikka omista luopuminen on kuolemaakin pahempi kohtalo, niin kuin meille useimmille. Mutta haa, nytpä voinkin sen tehdä, sillä nyt se koira kävelee taas kaikilla neljällä jalallaan! Koira on joku beaglentyyppinen, ehkä jopa puhdas sellainen, ja ilmeisesti sillä oli joku halvaus takapäässään, mutta se on nyt siis parantunut :) Joskus ei kannata heti luovuttaa... Sitä paitsi luulen, että täällä ympäristön painostus tuollaisissa tapauksissa on paljon vähäisempää kuin esimerkiksi Suomessa, sillä täällä ei muutenkaan piilotella vammaisia, vaan heitä näkyy joka puolella kaupoissa, puistoissa ja muualla avustajineen nauttimassa elämästä ihan niin kuin pitäisi ollakin.

Aikaisemmista tiedoista ja suosituksista poiketen en välttämättä enää kovasti suosittele niitä punaisia, melkein pallomaisia pantalamppuja. Nekin nimittäin alkoivat sammua ihan itsekseen kesken ulkoilun, vaikka niitä sai aluksi painaa tosissaan "mahasta" saadakseen ne päälle, eivätkä todellakaan ole enää luotettavia. Meillä on taas siirrytty niihin keltaisiin B'SEEN-lamppuihin, ainakin niin pitkäksi aikaa, että saamme luotettavammat (ja tietysti sitten kalliimmatkin) pantavalot. Sitä en kyllä ymmärrä, että niissä kalliimmissa pantavaloissa ilmoitetaan, kuinka syvällä vedessä ne vielä näkyvät - parin sadan metrin syvyydessä vedessä olevalla koiralla on taatusti vähän akuutimpiakin ongelmia kuin se, näkyykö sen pantavalo vielä...

 

Py%C3%B6r%C3%A4ily%20009.jpg

 

Meille on taas syksyn myötä tullut pihaan vakiosiili, joka mönkii jossain puolella pihaa lähes joka ilta yhdeksän jälkeen. Iltatallin aikaan Rinti sinkoaa ovesta kuin ohjus etsimään sitä ja örisee sitten kuin karhunpentu sen ympärillä ja yrittää kierittää sitä ties mihin. Jos en sitä ääntä kuule ja luulen siilin olevan jossain muualla ihan rauhassa, juoksee Rondo Rintin ja minun väliä kantelemassa Rintistä haukkuen kummassakin päässä. Sen verran edistystä on kuitenkin tapahtunut viime syksystä, että Rinti voi tulla jopa ensimmäisestä kutsusta luokse ja jättää sen jälkeen koko eläinparan rauhaan, mutta epäilemättä sen siilin hermot ovat melko kireällä...

Omat hermoni ovat taas kireällä hajoavien hevosloimien vuoksi. Onneksi Ransu on tähän aikaan ainoa, joka enää tarvitsee täällä ihottumaloimea, mutta se sitten kuluttaa niitä sitäkin enemmän kihnuttaessaan itseään puunrunkoihin, tallin parruihin ja vaikka mihin. Olen päättänyt olla hankkimatta tänne enää uusia loimia, ainakaan niitä hyviä, jotka ovat kalleimpia vaatekappaleita, joita olen koskaan kenellekään (varsinkaan itselleni) ostanut. Nyt kierrätän Ransulle Vallen ja Blakkurin loimia, jotka nekin alkavat kohta paikkoineen muistuttaa jonkin peikkometsän asukkaan nuttuja...