Johan on ollut viikko.
Sunnuntaiaamuna tallista tullessani ihmettelin, kun en oikein tahdo jaksaa kävellä takaisin sisään, annostelin ruuat kissoille ja koirille, kaaduin sänkyyn ja tajusin olevani vuosisadan vatsataudin kourissa. Aluksi vaan oksetti ja pyörrytti ja vatsaan sattui, se siis sunnuntaina. Kuumettakaan ei pahemmin ollut, mutta kaikkeni sain tehdä, että pääsin aina välillä talliinkin ruokkimaan elikot, ja varmaan pari tuntia psyykkasin itseäni, että jaksoin lähteä siivoamaan tallia ennen pimeää. En tiedä vieläkään, miten onnistuin siivoamaan siellä edes auttavasti, mutta jotenkin siitä selvisin, ennen kuin kaaduin taas sänkyyn. Suurimman osan päivästä olin unessa, heti kun silmät ehti sulkea, oli taju kankaalla. Troppasin itseäni homeopaattisesti aina kun olin joinkuin tajuissani, ja pahimpina hetkinä suihkin suuhuni Rescue remedyä, kun oli pakko kestää taas hetki tolpillaan.
Maanantaina iski vasta ripuli, kuumetta oli melkein toista putkea, mutta tallin siivous kävikin sunnuntaista helpommin - tai no, helppous oli siinä kohtaa aika suhteellista, mutta kuitenkin... Tiistaina ei ollut enää kuumetta eikä ripulia, mutta ei kyllä voimiakaan. Keskiviikkona uskaltauduin vasta ensi kertaa rattiin, kun oli pakko mennä viemään isälle ruokatavaroita, mutta kovin kaksisesti ajaminen ei käynyt edes selkäytimellä. Siitä syntyy muuten pahuksen inhottava ääni, kun starttaa jo käyvää autoa ;)  Kolmeen päivään en syönyt juuri mitään, mitä nyt sen verran oli pakko, että verensokeri ei ihan mennyt pohjamutiin, eikä ruokahalua vieläkään liikaa ole, mikä on toisaalta ilahduttava asia, yleensähän syön kuin lintu - vähintään oman painoni päivässä. Tänään ostin Apilasta kunnon B-vitamiinia ja otin reilun annoksen, jos sekin auttaisi taas suolistoparkaa toipumaan. Kaiken lisäksi olin syönyt ainakin toista viikkoa maitohappobakteereita ennen kuin tuo rutto iski, tiedä miten kovana se olisikaan ilman niitä hyökännyt.

Hoitajia ei sängystäni koko aikana puuttunut - normaali miehitys oli vähintään pari koiraa ja neljä kissaa. Sitä mukaa kuin tauti hellitti, väheni karvaisten hoitajienkin määrä, ja ne uskalsivat taas siirtyä normaaleihin puuhiinsa. Vasta torstaina koirat pääsivät ensimmäiselle normaalille lenkille, siihen asti ne liikuttavan hyvin tyytyivät lyhyisiin taaperruslenkkeihin talliin ja metsän kautta takaisin, mutta onneksi ne sentään voivat olla senkin ajan vapaana, ja pääsivät muutaman kerran päivässä koivennostokeikalle takapihalle.

Kanit eivät olleet yhtä ajattelevaisia. Sunnuntai-iltana, kun viimeisillä voimillani menin iltatalliin, ne olivat kaataneet naapurikarsinastaan, mitä käyttävät omansa lisäksi juoksuharjoituksiinsa, kaikki heinäpaalipinot mullin mallin pitkin lattiaa. Onneksi eivät olleet siinä riemussa samalla litanneet toisiaan paalien alle. Luulin muinoin omistavani maailman ainoan kiipeilevän kanin, kun luppakorvakanini Hopsu keinotteli tavan takaa itsensä lipastojen ja kaappien päälle, mutta samanlaisia peijooneja tuntuvat nuo nykyiset olevan. Pahimpana niistäkin on juuri luppis, Vilma, jonka löytää vähän väliä tähyilemässä uljaasti kuono pystyssä korkeimman heinäpaalipinon päältä. Nyt pinoja on turvallisuussyistä huomattavasti madallettu ja tuettu kunnolla toisiinsa niin, että pysyvät mahdollisimman hyvin paikoillaan.

Muutenkin meillä päin asuu aika erikoisia pitkäkorvia. Juuri ennen tuota ruttoa jätin yhtenä iltana lenkiltä tultuamme Nikin ja Tinon heijastinhihnat ulos tuohon kääntöpaikalle, kun kävimme vielä tallissa, eivätkä ne sitten enää sattuneetkaan taskulampun valokiilaan, niin että jäivät koko yöksi sinne lepäilemään. Seuraavana aamuna Tinon ohuempi hihna oli jyrsitty täysin poikki, ja myöhemmin huomasin, että Nikinkin hihnasta oli jyystetty monta lankaa irti niin, että siihen oli pakko laittaa solmu vahvennukseksi. Tino sai uuden hihnan, koska se oli jo kaiken avun ulottumattomissa. Siis miksi ihmeessä?! Luulisi tuolta puutarhasta löytyvän parempaakin apetta jäniksille, kun omenoita ja ruohoa löytyy edelleen joka puolelta... Köyliössä muinoin, taisi olla Pyryn pentuaikoina, puput ihastuivat koirien ulos jättämään oranssiin vinyylitoukkaan niin, että hilasivat sen läheiseen metsään ja jyrsivät siltä tuntosarvet ja pyrstön. Sieltä se sitten löytyi talvella kuusen alta yhtä iloisesti hymyilemästä kuin aina ennenkin, ja sen ympärillä kiersi loputon määrä pupun jälkiä. Sen nyt jotenkin ymmärsi - ehkä ne luulivat sitä joksikin porkkanamaahiseksi, ja järjestivät sille omia salaisia rituaaleja turvatakseen seuraavan vuoden porkkanasadon -, mutta mustat heijastinhihnat -?

Ei näköjään pitäisi kirjailla ja keittää koirien sapuskaa samaan aikaan. Hellasta oli taas tuli sammunut ja puurosta vesi melkein kuivunut. No, asia on korjattu, ja peurajauhis heitetty kattilaan, että pian alkaa iltaherkuttelut haukuilla.

Huomenna huristellaan koirien kanssa katsomaan tulevaa perheenjäsentä :) Sillä on pitkä kuono ja paljon karvoja ja hampaita, mutta enempää en kerro. Ja ei, se ei ole rotta ;) - niitä meillä on simppu vieköön ilmestynyt talliin muutenkin, niin että ainoa toivo taitaa olla Nökön vieminen pariksi illaksi sinne virkatehtäviin. Se on kissoista ainoa, jonka tiedän selviävän niistäkin vahingoittumattomana (listalla on myös lähes karvattomaksi ja risakorvaksi muokattu naapurin kolme kertaa isompi kolli, nyt jo edesmennyt, joskaan ei onneksi Nökön toimesta).

Edelleen haamunkalpeana suosioonne sulkeutuen
Arja