Tästä piti alun perin tulla ihan vaan hevosfaktajuttu, kun oikein mitään ei ollut tapahtunut. Hjuu, kunpa niin olisikin...

Eilen aamulla Ransu sai taas lähes sydämeni (ja siinä sivussa melkein omansakin) pysähtymään. Se oli nimittäin yöllä saanut makaavan (?) takapäänsä ängettyä sieltä parrun alta naapuriensa puolelle, ja sittenhän se ei tietenkään päässyt sieltä enää nousemaan ylös, kun parru otti vastaan. Yritin ensin itse vetää sitä takajalkaan sidotusta riimunnarusta omalle puolelleen, mutta kun en vieläkään ole saavuttanut Peppi Pitkätossun voimia (enkä vahinko kyllä sitä aarrearkkuakaan täynnä kultarahoja, vaikkei se nyt oikeastaan tähän kuulu, mutta kuitenkin, olisihan se mukavaa...), niin eihän se onnistunut. Yritin parhaani mukaan lohdutella Ransua, heitin sadeasuiset koirat (tietenkin satoi kaatamalla, että hilpeys olisi huipussaan) takaisin sisään, sieppasin Arnica-purkin taskuuni (Arnicaa tarvitaan AINA hätätilanteissa), vein siitä muutaman rakeen Ransun suuhun ja vilistin sen jälkeen kolistamaan Jean-Marcin ovea. Hän ilmeisesti vasta heräsi siihen kolinaan, mutta lupasi tulla ihan kohta, vaikkei varmaan ymmärtänyt puoliakaan hätäisestä sepustuksestani.

Takaisin Ransun luo. Se ei ollut vieläkään noussut itsekseen taianomaisesti ylös sieltä parrun alta, ja vaikutti aika voipuneelta, mutta söi sentään vähän heinää kun nosti itsensä kylkiasennosta vähän pystympään. Lisää Arnicaa poskeen, hermostunutta juoksentelua tallin ja portin välillä, kun avustajan tulo tuntui kestävän ikuisuuden (hevosihminen olisi jo juossut hätiin, ainakin suomalainen). Tulihan se Jean-Marc lopulta, ja saimme kuin saimmekin kahdestaan vedettyä takajalat oikealle puolelle parrua. Hetken huilauksen jälkeen Ransu ponnisti ylös ja - upotti päänsä aamiaismysliinsä ja söi :) Luojan kiitos, että se ottaa tuommoiset katastrofit paljon rauhallisemmin kuin emäntänsä - joka tarkkaili sitä suunnilleen viiden minuutin välein koko päivän siltä varalta, että se jonkun jälkijärkytyksen vuoksi ykskaks makaisi tajuttomana laitumella, mutta ihan hyvin se voi :)

 

Lumista%20018.jpg

 

Kuva on muutaman viikon takaa, ei täällä nyt sentään lunta ole, vaikka taivaalta on tänäänkin tullut kiitettävästi rakeita sun muuta röhnää.

Opinpa nyt viimein senkin, että Valle todella kutsuu apuun aamuhörinällään tarpeen vaatiessa. Huikkaan aina hevosille jotain tuolla tallin vieressä olevalla portilla, kun availen sitä aamulla rehukupit käsissä. Yleensä Valle vastaa pienesti hörisemällä, mutta eilen, ihan niin kuin muinakin kertoina, jolloin jotain on tapahtunut, se hörisi kuuluvasti ja pitkään - "Äkkiä nyt, täällä on taas tapahtunut kauheita!" Viisas heponen :)

 

Mummoilua%20049.jpg

 

...joka tässä istuu. Ei vaan, se on kyllä nousemassa piehtaroinnin jälkeen :)

 

Mummoilua%20056.jpg

 

Eilen sitten viimein keksin, miten saisin estettyä tuonkaltaiset härdellit tallissa. Mitään lisäparrua meillä ei enää ole, mutta onnistuin löytämään tuolta katastrofialueelta jonkun vanhan litimärän oventapaisen (taitaa olla kyllä pätkä jotain entistä karsinan seinää), joka on juuri sopivan pitkä ja leveä peittämään lähes täysin sen parrun alle jäävän tyhjän tilan. Tänään sitten punnersin, kieritin ja kiskoin sen täyspuisen pahuksen painavan hökötyksen sinne talliin. Se ei juuri ja juuri ylettynyt siihen parruun, niin että sen olisi voinut naulata kiinni, mutta onneksi siinä oli kaikenlaisia metallirenkaita ja pyöreitä aukkoja, että sain sen kiinnitettyä lukuisilla naruilla tukevasti paikoilleen (partiolainen pärjää aina narujen ja solmujen kanssa, hahaa ). Nyt saadaan ainakin sen puolesta nukkua taas rauhassa, ja Ransun pitäisi löytyä aamuisin ihan omalta puoleltaan...

Tänäaamuna Rinti halusi ulos heti tultuamme alakertaan, ja ennen kuin se ehti edes tarpeitaan toimittaa, se oli jo haukkumassa tuolla naapurinvastaisella aidalla. Joku siellä näkyi käppäilevän poispäin, ja ajattelin, että se oli joku verenhimoinen metsästäjä, hyvä vaan että haukkuu sen... Hetken päästä Rinti tuli takaisin, ja lähdimme kaikki ulos ja talliin päin. Kaikki koirat olivat vilauksessa siellä aidalla, ja meteli oli vallan kauhia. Sielläpä olikin Jean-Marc paimentamassa melko isoja sikojaan tallimme takaiselta pellolta kotiin päin. Karkulaiset eivät oikein suostuneet yhteistyöhön, varsinkaan enää sen jälkeen, kun niiden olisi pitänyt edetä kohti räyhääviä koiria...Isäntä sai kuitenkin ne jotenkin tuotua tännepäin, ja koirat paimensivat niitä sydämensä kyllyydestä aidan takaa koko matkan meidän portillemme. Sitten sain ne järkiinsä ja kuuntelulle ja sisään, tosin siitä ei varmaan siinä vaiheessa mahtanut enää paljon apua olla...

Possujen kommandoryhmä oli rellestänyt sorkanjäljistä päätellen myös meidän laitumellamme, samoin sitä alemmalla pellolla, ja katkaissut yhdestä kulkuaukosta alemman paimenlangan. Onneksi kuljemme aamulenkille siitä, ja huomasin sen ennen hevosia, muuten nekin olisivat hetken päästä olleet harharetkillä.

Mahtaa olla Jean-Marc iloinen, kun näkee perävalomme viimeisen kerran (ja arvatkaa vaan, ketkä siellä autossa hurraavat)...Jos ei sillä naapurin hullulla naisella ole lompakko hukkunut tien varteen, sen hevosia pitää mennä pelastamaan kesken aamu-unien, ja kaiken lisäksi sen piskit räkyttävät siatkin puolihulluiksi ;)  Aina vaan hän jaksaa hymyillä yhtä iloisena ja viehättävän ujosti - voi tytöt, kun näkisitte, täällä olisi tungosta...

 

Mummoilua%20031.jpg

 

Yhtenä päivänä poikettiin kauppareissulla kanavalle, ja toivoin ihan rauhallista lenkkiä. Vaan kuinkas sitten kävikään... Taisi aurinkokin välillä paistaa, ja siellähän oli vilskettä, pyöriä, kävelijöitä ja koiria...Ensimmäinen vastaantuleva koira oli joku pinseri, arviolta sata metriä isäntäväkensä edellä ja räksytti kuin mikä, vaikkei sentään uskaltanut tulla lähelle. Alkoi keittää, ja komensin sitä häipymään kauemmas huutamasta. Saman tien isäntäväkensä vihdoin ilmestyi mutkan takaa toisen pienehkön koiran ja jonkun malintapaisen kanssa. Ne olivat onneksi hihnassa, mutta koska olimme juuri padon kohdalla, katsoin parhaaksi vetäytyä koirineni sinne keskikorokkeen päälle, jossa sitten söimme (osa meistä) sujuvasti nameja sillä aikaa, kun se lauma marssi ohitse. Ja siis sinne keskelle päästäkseen pitää mennä sitä kamalan kapeaa ja pelottavaa terässiltaa, jonka läpi näkyy alla kuohuva vesi. Edes Rondo ei nikotellut yhtään, vaan marssi siinä paljon urheammin kuin emäntänsä.

Takaisin tullessa siinä padon kohdalla tuli taas koira vastaan isäntänsä kanssa, joku pieni otus, jonka perimässä oli varmaan aika iso osa jotain mäyristä, ja tietysti vapaana. Sen isäntä suuntasi muina miehinä siitä sillan yli edes vilkaisematta perässä tulevaa koiraparkaa, joka epäröi pitkään, ennen kuin uskalsi astua siihen sillalle. Vihdoin se siitä matalana taapersi yli ja pysähtyi toisella puolella vilkaisemaan suuntaamme ("näittekö!"). Kehuin sitä kovasti, ja sen jälkeen se pinkoi kovaa vauhtia isäntänsä perään. Mutta siis näkisittepä sen sillan, ja ne alla vaahtoavat vesimassat! Itse en antaisi minkään valasta pienemmän ja sitä puutteellisemmalla uimataidolla varustetun otuksen ikinä ylittää vapaana sitä siltaa. Koiralle sinne kuohuihin tippumisella olisi taatusti kohtalokkaat seuraukset. Hyi näitä välinpitämättömiä ihmisiä!

 

Mummoilua%20004.jpg

 

Villavillitys%20054.jpg

 

Yritin tänään tehdä soijarouhesienipihvejä niistä Nooran lähettämistä suppiksista. Jonkinlaisen sipulikeittopussin löysin jostain kaupasta, ei luomua, ja varmaan niin täynnä lisäaineita, etten nuku viikkoon. Korppujauhoja en ole täällä tavannut, joten rouhin siihen taikinaan lempikorppujani, kermaviilin korvasin ranskankermalla, mutta munat olivat sentään naapurin kanojen luomuja. Ei nyt ihan mennyt niin kuin meinasin, ensimmäisistä pannullisista tuli lähinnä jotain wannabe-pihvejä, ja ne hajosivat melko silpuksi. Lisäsin seokseen munia ja korppuja...ja taas lisää... sain sentään aikaiseksi muutaman melkein ehjän pihvin ja runsaasti sitä silppuosastoa. Maussa ei kyllä ollut moittimista :)

 

Villavillitys%20026.jpg

 

Villavillitys%20018.jpg

 

Hevosfaktoja seuraa ehkä sitten toiste... Nyt pitää mennä pukemaan hepat yöksi (ovat litimärkiä), ja sen jälkeen viedä tassukansa lenkille vielä valoisaan aikaan.