Tässä meidän koko koirakatras kerrankin samassa kuvassa, Tino kun yleensä pitää rähinällään varsinkin Rion loitolla itsestään. Yleensä Rio väistelee sitä sisällä ohi kulkiessaan, kulkee pöydän alta häntä alhaalla ja mahdollisimman vaarattoman näköisenä, vaikkei se tietenkään auta, kun vastassa on sokea, mutta silti hyvin omanarvontuntoinen chihu, joka on mielestään edelleen koko maailman kunkku.

Muutaman kuukauden välein sattuu tilanteita, jolloin Tino rähisee väärässä tilanteessa yhden kerran liikaa, ja Riolta palaa pinna. Yleensä se littaa Tinon alleen ilman sen suurempia vahinkoja (edes Tinon itsetunto ei vaurioidu kuin muutamaksi sekunniksi), vaikka ääni on hirveä urosten kärhämien tapaan.

Viime viikolla erään ystäväni ollessa kylässä syntyi sitten oikein kunnon rähinä, enkä päässyt heti väliin karjaisemaan peliä poikki, niin että tuloksena oli pieni palkeenkieli ja kulmahampaan pistojälki Tinon (siis niiden entisten) silmien väliin. Verta tuli jonkun verran, ja paiskasin heti kättelyssä Arnicaa Tinolle, myöhemmin annoin vielä Ledumia ja Hypericumia, ja sama repertuaari seuraavana aamuna. Tuloksena oli puremajälkien täydellinen häviäminen vähän yli vuorokaudessa :)

Erään kollegan amstaffia puri takavuosina mäyrä korvaan sillä seurauksella, että korvalehti repeytyi kahtia. Koiran korva tietysti sidottiin kiinni päähän (omistajan toimesta, lääkäriä koira ei sillä kertaa edes nähnyt), kitaan heitettiin tietysti Arnicat ja Ledumit, ja kun omistajan piti vaihtaa side, korva oli täysin ehjä. Kyllä se on kuulkaa ihmeellistä tämä homeopatia - vaikka tietysti se johtuu vaan siitä, kun ne koiratkin uskovat niin lujasti moiseen huuhaa-lääkitykseen;)

Meidän oma, noin 800 m pitkä, postilaatikolle vievä tie on ollut jo muutaman päivän niin jäinen, ettei siinä ole ilman potkukelkkaa voinut jalkaihminen kulkea. Ollaan sitten aamuisin menty sojonokkien kanssa potkurilla postilaatikolle ja jatkettu siitä jalan hiekoitettua kylätietä pitkin. Iltaisin, kun Tinokin suostuu lähtemään lenkille, ollaan sitten hoiputtu joten kuten (tai siis minä, kyllähän noi nelijalkaiset pystyssä pysyvät) pitkin penkkoja ilman kelkkaa. Eilen illalla en enää hirvinnyt silloinkaan ilman kelkkaa lähteä, ja niin mentiin koko porukka kelkkalenkille, Tino vapaana perässä tepsuttaen. Vauhti piti tietenkin pitää alhaisena varsinkin Tinon takia - tai niinhän aluksi luulin, se mokoma sokea chihuhan teki oikein elämänsä vauhtiennätyksen innoissaan eikä pahemmin jäkittänyt edes haistellessaan naapurin corgi-neitojen hajuja. Ties minkä valjakkokoiran siitä saisi, jos kokoa olisi vähän enemmän ;)

Riolla kokeilin jo yhtenä päivänä samojedeilta jääneitä valjaita, mutta vetämisestä ei oikein tullut mitään Rintin sählätessä innoissaan vieressä. Pitää vielä harjoitella ihan kahdestaan, ja ensi talvena meillä onkin sitten jo kaksi veto-collieta :)

Rinti uupuu koossa enää muutaman sentin Riosta, mutta samanlainen hyppyrotta se ei vieläkään ole kuin Rio tuossa iässä. Autoon se pitää edelleen nostaa, samoin pois sieltä. Ei siinä muuten mitään, mutta kun koiralla alkaa olla painoa jo varmaan 16 kg:n tietämissä, niin se ei ole enää ihan helppo homma. Asuntoautostakaan se ei uskaltanut hypätä alas edes 20 cm:n päässä sijaitsevaan hankeen, ennen kuin poistuimme Rion kanssa näkyvistä. Sänkyyn se edelleen kömpii vieressä sijaitsevasta koirankorista - paitsi kerran, kun se leikki täyttä vauhtia Rion kanssa ja hyppäsi huomaamattaan ja ilman mitään ongelmia sen perässä sängylle :) Onhan se hyväkin, ettei uhkarohkeita hyppyjä tee, mutta tätä menoa saan kohta tyrän...Sitä paitsi asuntoauton kapeahkosta ovesta on pahuksen vaikea laskeutua takaperin moinen painava karvakerä sylissä ;)

Reissuroope palasi taas matkoiltaan kanakoirien ihmeelliseen maailmaan pestynä ja puleerattuna ja on taas iskukunnossa ylihuomista Tampereen reissua varten. Vielä pitäisi päivittää ohjeet lomittajille, vaikka taitavat nuo jo osata ne ulkoa...

Ai juu, nyt kun nuo liukkaat pihatiet vaanivat joka suunnalla, pitää vielä kertoa hyvästä hiekoitusaineksesta, joka on ainakin minulta jäänyt tähän asti ihan pimentoon, nimittäin lecasoramurskeesta. Se on vallan verraton, ei paina paljoa ( ei tyrävaaraa ), pitää hyvin eikä edes uppoa veteen niin kuin tavallinen sepeli. Nyt sitä on varmuuden vuoksi Reissuroopenkin takapoksissa puoli säkkiä :)

Tähän vielä lopuksi kuva meidän liikuttavasta jouluhiirestä, toivottavasti herättää hilpeyttä muissakin kuin emännässään :)

Ekassa koirakuvassa oli kamerasta akku melkein loppu eikä salama välähtänyt lainkaan, että sävy jäi aika pehmeän punertavaksi, mutta toisaaltahan elämässä ei ruusunpunaa ole koskaan liikaa...