Maailman rauhallisin kissa, kaikkien kanssa toimeentuleva rakas Musti on lähtenyt.

Ikävä on jäljellä.

Kiitos kaikesta.

Kuvia ei tänne saa taas kirveelläkään, mutta katsokaa vanhoja...

Kaikille niille, joita pitkä blogihiljaisuus huolestuttaa, ilmoitan, että olemme edelleen hengissä. Tai siis ainakin toiset ovat, itsestäni en ole aivan varma.

Monta viikkoa meni itseltäni kuin unessa, missä suurimmaksi osaksi olinkin. Kaaduin suunnilleen suorin vartaloin milloin minnekin, ennen kuin tajusin, että itse asiassa taidan sairastaa pahaa anemiaa – tämä sen jälkeen, kun olin sen verran tajuissani, että ymmärsin suorastaan sairaalloisen väsymyksen ja käsivarteen ilmestyvien mustelmien (plus yhden, joka tuli suoraan kasvoille ja muutti minut entistä mielenkiintoisemman näköiseksi) olevan oikeasti seurausta jostain. Nautin parhaani mukaan nokkosuutetta ja kaikenlaista muuta verta vahvistavaa, mutta silti kesti hyvän tovin, ennen kuin olo oli edes hiukan parempi. Hyvähän se ei ole vieläkään, mutta ilmeisesti olen tokkuraisimpinakin aikoina onnistunut sentään jotenkuten hoitamaan eläimet, koskapa ne ovat kunnossa.

Sitten on vielä lisäksi tämä jotakuinkin krooninen bronkiitti, joka ei tee asioita ainakaan helpommaksi. Hain siihen nyt jo kolmannen antibioottikuurin, kun yskä tuntui repivän keuhkot hajalle, mutta eipä siitäkään paljon iloa ole ollut. Tällä kertaa sain yskään ainoastaan sitä kortisonia, joka ei juuri tunnu auttavan.

Joka tapauksessa kirjoittaminen on jäänyt kokonaan, kun suuren osan päivistä vietän vaakatasossa, ja muistakin asioista on ollut pakko tinkiä, kun tuntui jo hengenlähtö uhkaavan. Olin jo todella huolissani, ettei kukaan osaa minua edes kaivata, eivätkä koirat päästäisi ketään sisäänkään, ja kuinka kaikille eläimille sitten täällä edes kävisi, jos nyt heittäisin henkeni.

Niin paljon kuin inhoankin sisällä pidettäviä pantoja, olen joutunut laittamaan koirille aamulla pannat kaulaan (sanoinko jo, että tosi suuren osan ajasta on myös pyörryttänyt, eikä ole paljon viitsinyt kumarrella) ja ottanut ne illalla pois. Onneksi ne voivat sentään edes iltaisin olla pihalla, kun naapurin piski on enimmäkseen sisällä, kun kävelyt ovat olleet säälittävän lyhyitä.

No, tänään sain kuitenkin pitkästä aikaa harjattua koirat ilman että pyörryin pystyyn, ja muutenkin elämä tuntuu välillä vaalenevan, että ehkä tästä vielä henkiin jää.

Tämä nyt ei ole mukavaa luettavaa, mutta yritän nyt edes vähän selittää, miksi olen aika lailla pois pelistä ainakin toistaiseksi. Jos joku on saanut allekirjoittaneelta tavallistakin sekapäisempiä viestejä, niin se johtuu ihan tästä huonosta kunnostani – en tiedä vieläkään, mikä muistamastani on unta ja mikä totta, ja sen muistinkin kanssa on edelleen vähän niin ja näin…

Pörrikin tässä hötäkässä täytti 12 vuotta 6.9., mutta sitäkään ei taidettu paljon juhlia.

Näin. Äkkiä se elämä muuttuu ihan muuksi kuin toivoisi, mutta on tässä sentään jo toivoa paremmasta. Ehkä.

Rakas hulivili Halipula- Hallikainen täyttää tänään jo kolme vuotta. ONNEA <3

Onnittelut myös Milolle, Taaville, Rinolle ja kaikille muillekin pentuesisaruksille :)

Niin ja tietysti kapikin vielä. Nyt en kyllä ole enää ihan varma, onko kutiaminen enää aktiivista kapia, vai sen jälkimaininkeja. Olin jo varma, ettei tuosta Advantixistäkään ole enää mihinkään, mutta sitten Rintin korvasta löytyi punkki – iso, mutta umpikuollut, joten ehkä se litku sittenkin hoitaa hommansa. Joka tapauksessa Rintillä ja Rondolla on edelleen toisessa kyynärpäässä ärtyneet ja kutiavat kohdat, Rintillä molempien korvien ulkopuolella pienet raavitut ruvelliset paikat, ja Rondolla…hohhoijaa, se raukka on taas kärsinyt pahiten tästä kapi-invaasiosta – sillä on toinen korva lähes karvaton, toisenkin reunat melko karvattomat, ja kuonossa on vielä muutama ärtynyt ja kutiava paikka.

Ehkä – ja tämä on vain teoria, niitä on viime viikot suorastaan vilissyt päässäni – pihan laidalla olevassa, melko isossa kaninkolossa (jossa ei päiväsaikaan ainakaan näy asukkaita) käy öiseen aikaan nuuskimassa joku toiveikas kapinen kettu, joka sitten on tartuttanut tautinsa Rondoon, joka myös nuuskii säännöllisesti siinä kaninkolon suuaukolla, ja muut ovat sitten saaneet tartuntansa siltä, joskin hiukan lievempänä. Tuota aitaakaan kun ei millään saa ketunpitäväksi, kanit kaivavat sen alle jatkuvasti koloja, joista hoikahko kettu mahtuu leikiten. Itselläni eivät edelleenkään edes ranteet kutia, vaikka nukumme koko konkkaronkka suuret osat öistä samassa sängyssä. Mystistä.

Vallella, jolla ei muistaakseni ainakaan meillä elettyinä seitsemänä vuotena ole ikinä ollut ähkyä (ja se on kyllä vedellyt suihinsa jos vaikka mitä), oli nyt yhtenä lauantaina ilmeisesti kaasuähky. Troppasin sitä jos vaikka millä homeopaattisella aineella, ja hädissäni lopulta jo joltain kiltiltä suomalaiselta eläinlääkäriltä varoiksi saadulla Finadynelläkin (kipulääke). Se näytti jo olevan kunnossa, ja päästin sen lopulta laitumelle Blakkurin kanssa, mutta myöhemmin se oli taas syömätön eikä voinut hyvin.

En odottanut enää edes kauaa ennen uutta Finadyne-annosta (ensimmäinen lensi joka tapauksessa suurimmaksi osaksi taivaan tuuliin hevosen päättäessä leikkiä sirkusponia), ja lopulta se olisi taas kirkassilmäisenä syönyt mitä tahansa (Vallen tapauksessa yleensä kirjaimellisesti). Meidän piti seuraavana aamuna mennä tuohon ihan naapurikylään kirpparille, ja menin heti kuudelta aamulla tarkistamaan hevosten kunnon – molemmat onneksi terveinä, ja niin sitten pääsimme sinne kirpparille, kun matkaakaan ei ollut kuin kolme kilometriä.

Mutta jos ei ollut pitkä matka, niin ei kyllä sitten ollut ylitarjontaa ostajistakaan – myyjiä kyllä riitti niin, ettei meinannut sekaan sopia. Sijoituimme jollekin isohkolle (no jaa, mutta täkäläisittäin…) parkkipaikalle, ja sinne änkesi vielä jos jonkinlaista toiveikasta autokuntaa. Siihen melko lailla vastapäätä tuli yksi pariskunta, jonka autossa näkyi poukkoilevan ainakin yksi iso koira valtoimenaan, ja jotenkin arvasin heti, että siitä tulisi vielä harmia. Juu-u (tienaisikohan sitä leipänsä jonkinlaisena koiraennustajana…), heti kun se auto oli pysähtynyt ja yksi ovi huolettomasti aukaistu, sieltä ampaisi joku todella iso labbiksen ja superpallon ja höyryjyrän sekoitus, ja niin kuin yleensä, se loikki suoraan minua kohti kuin kauan kadoksissa ollutta parasta kamuaan tervehtimään. Se ehti jo pyyhkäistä maassa olevalta viltiltämme kaikki koiratarvikkeet taivaan tuuliin, ennen kuin onnistuin nappaamaan sitä pannasta. Toisessa päässä sitä vilttiä (mitään kuskattavaa tai autoon mahtuvaa pöytää meillä ei edes ole, mutta näyttävät nuo viltitkin melko hyvin toimivan, ainakin ilman tuommoisia nelijalkaisia pyörremyrskyjä) olisikin sitten ollut melko hintava pino astioita, joihin se ei onneksi vielä osunut. Tosin myöhemmän tiedon valossa, kun mikään niistä ei tuolla mennyt kaupaksi, olisi ollut ehkä hyväkin, että olisi pistänyt ne tuhannen päreiksi – olisi ollut omistajien ainakin pakko maksaa koko kasa (joskin rohkenen sitäkin epäillä piheistä englantilaisista…). Sekin maanjäristys tuotiin sinne taatusti englantilaiseen tapaan ilman minkäänlaista aamulenkkiä, niin että virtaa riitti… Näkyi heillä olevan autossa toinenkin koira, joka oli varmaan aikaa lakannut jo moisista ylellisyyksistä haaveilemastakaan, harmaahko englanninsetteri, joka lojui melko tylsistyneen näköisenä auton rajojen sisäpuolella. Kaiken lisäksi sen poukkoilevan otuksen isäntä meinasi päästää sen uudelleen ulkoilemaan ja pomppimaan vapaana siellä kaikkien keskellä, kunnes emäntänsä palautti hänet järkiinsä (näkyi selittävän, että minä suuttuisin – juu, minähän inhoankin niin kamalasti koiria, mutta en kyllä ole valmis uhraamaan potentiaalisia myytäviä tavaroitanikaan tuommoisille täystuhoille).

Kaikenlaisia mukaviakin ihmisiä noilla kyllä aina näkee, melko lailla näkyy aina niitä samoja, sekä koiria että ihmisiä. Yksi pariskunta, jolla on kuusi koiraa (Casgognen basset, sileä mäyris, russeli, sakemanni, joku rhodesiasekoitus ja kuudetta en sitten edes muista), osti meiltä yhden käytetyn pannan. Muutaman päivän päästä näimme samat ihmiset Lidlin parkkipaikalla. Heillä on yleensä aina vähintään se basset ja mäyris mukana, ja ne roikkuvat puoliksi ikkunasta isännän käsivarrella (se basset näytti aivan filmitähdeltä siinä meidän entisessä pannassa) emännän käydessä kaupassa. Emäntä, joka aina ihastelee koiriani, ehti myös paikalle ja kertoi taas kerran joskus omistamastaan elämää suuremmasta colliesta, jonka jälkeen hän ei voinut pitkään aikaan edes katsoa collieita itkemättä. Heidän nyt jo aikuinen tyttärensäkin kertoo kuulemma edelleen kaikille, että hänen lastenhoitajansa (nannynsä) oli collie J

Itseni oli tarkoitus pärjätä pitkään ilman antibiootteja, mutta toisin kävi. Yskä ja ties mikä kurkunpääntulehdus tuli vihdoin täydellä voimalla takaisin, ja olin niin kipeä, että ajattelin tukehtuvani/oksentavani/kuolevani, tai ehkä kaikkia yhtaikaa, ja niin marssin taas lääkäriin. Sitä viimekertaista yli-iloista, hoikkaa lääkäriä ei nyt vastaanotolla näkynyt, mutta sen sijaan toinen, pulleahko ja vakavammanoloinen mies otti vastaan ja selitti, että on yhden lääkärin sijainen. Täällä näköjään aina ensiksi mitataan verenpaine, vaikken ymmärrä yhtään, mitä sillä on yskän kanssa tekemistä. Nytkään en saanut selvää, mikä se oli, mutta kuulemma hyvä (eläimethän tunnetusti laskevat verenpainetta, ja tällä eläinmäärällä saan olla tyytyväinen, jos sitä on edes sen verran, että kestän jonkin aikaa pystyasennossa…). Siitä sen sijaan olen tyytyväinen, että nuo ottavat vakavasti varoitukseni kaikenlaisten lastojen tunkemisesta kurkkuuni (oksennan nanosekunnissa, ja pelkäävät ilmeisesti ranskalaiseen tapaan likaavansa vaatteensa). Tällä kertaa onnistuin myös puhumaan itselleni ihan yksinkertaisesti nieltävän antibiootin. Yskänlääke on kyllä sama kuin viimeksi, mutta sen nyt kestää. Mutta että nämä rakastavat lääkkeitä! Jostain käsittämättömästä syystä reseptiin oli ujutettu myös kortisoni (kaiken lisäksi jotain prednisolonia, joka oli aikoinaan saada cairnini heittämään henkensä). Se pitäisi kuulemma laittaa kielen alle, sanoi farmaseutti. Juu en kyllä laita, jos nyt yleensä uskaltaudun sitä ottamaan – mihin se yleensä yskässä edes auttaisi, paitsi ohentaisi tätä ennestäänkin laihtumisen seurauksena ryppyyntynyttä ihoa (parikymmentä kiloa parissa vuodessa, eikä suurin osa edes tarkoituksella, ihan vaan ressistä…).

No, jospa tämä taas tästä hellittäisi, jaksaisin taas kävellä enemmän koirien kanssa, enkä ylipäätään muistuttaisi keuhkoahtaumatautista, vaikken ole eläissäni polttanut…

Täällähän ei yleisesti ottaen pidetä koirista kovinkaan hyvää huolta, ja suuri osa päästää ne vain ovesta ulos liikenteen sekaan ulkoilemaan. Aina se tuntuu itsestäni pahalta, mutta aivan erityisen pahalta silloin, kun kyseessä on joku ”omista roduistani”. Tuolla tämän kunnan pienellä kylällä olen tähän asti nähnyt jopa pienen chihun juoksemassa tien varrella, ja nyt siellä on muutamana päivänä jolkotellut vaalea cairni. Että tekisi mieli kaapata ne autoon ja tuoda kotiin! Vähän edempänä on nyt jo kaksi kertaa ollut soopelicollie yksikseen ulkoilemassa.

Ai niin, mutta sitten näin ihan ilahduttavan näyn tuolla kylällä. Yksi emäntä nimittäin marssi kadulla patonki kainalossaan, ja häntä seurasi (tietysti vapaana paikalliseen tapaan) tosi fiksunoloinen trikkicollie, joka sitten poikkesi emäntänsä perässä hillitysti (omani olisivat taatusti menneet sinne pokat kaulassa, tietysti ainoastaan harjoituksen puutteessa ;)) lihakauppaan, eikä sitä edes ajettu sieltä pois J Toivottavasti se sai valita jotain itselleenkin.

Täällähän pitäisi postin toimia ihan ensiluokkaisen moitteettomasti ja palvelevasti, ja niin kai se yleensä tekeekin. Postit lähtevät omasta laatikosta, kunhan sen jättää auki, että näkyvät. Mutta voisiko joku kertoa sen sijaisillekin… Yhtenä päivänä postilootassani oli kaksi korttia odottamassa Suomeen pääsyä, ihan oikeilla postimerkeillä varustettuina (ulkomaille lähetettäviltä vaaditaan ihan eri postimerkit, jotka tuntuvat aina olevan niitä samoja tylsiä) ja kunnolla näkyvissä. Postia tuli meillekin, mutta siellä ne kortit olivat edelleen – luuliko se sijainen, että ne ovat kenties ulkoilemassa…

Kuvat puuttuvat taas. On ollut niin kovat helteet, ettei tuolla jaksa talsia kamera kaulassa, eikä noita kapisia koiria viitsi kuvata kuin kaukaa (eivätkä nekään juuri mitään näin kuumalla jaksa). Valitamme.

Rakas koirani Leijonamieli täyttää tänään kuusi. Onnitteluhalaukset <3

Onnittelemme myös Daliaa, Tombaa sekä kaikkia muita sisaruksia, joiden nimiä emme joko tiedä tai muista :)

Päivän kuumuuden todellinen mittayksikkö on nukkuvan kissan pituus.

                                                                     Charles J. Brady

Pitkiä ovat, juu, sillä helteet ovat taas saapuneet näillekin kulmille.

Itse voin kirjaimellisesti pahoin, kun lämpötilat ovat välillä olleet +30 pahemmalla puolella, hevoset menevät mieluusti sisälle tavallista aikaisemmin, eivätkä koiratkaan kovin ilahtuneilta vaikuta. Sen sijaan kissat venyvät vaan pidemmiksi (Viiru kaivautuu jopa välillä peittojen sisään), ja nauttivat.

Pääsin vihdoin viime viikolla lääkäriin, kun ensin kävin naapurissa kysymässä, miten pitää yleensä edes menetellä. Ihan omassa pikku kaupungissa olisi kuulemma vastaanotto, johon ei tarvitsisi edes varata aikaa, sen kun menee odottamaan. Odottaakaan ei sitten tarvinnut, kun paikalla ei ollut muita asiakkaita, ja lääkäri puhui ihan kohtalaista englantia, niin ettei pantomiimejakaan tarvittu. Lähinnä siis hain vaan antibiootteja tuohon kamalaan yskään ja ties mihin keuhkoputken- ja kurkunpääntulehdukseen, kun en niistä kerta kaikkiaan päässyt millään eroon. Pikaisen tutkimuksen jälkeen suuntasimme paikalliseen apteekkiin resepteinemme, ja sielläkin puhuivat sen verran englantia, että sain selvitettyä, mitä kaikkea läpyskään oikein oli laitettu. Olihan siinä antibiootti ja yskänlääke, mutta lisäksi jotain parasetamolikipulääkettä (vaikka olin sanonut, ettei mitään kipuja edes ole), jota en sitten huolinut, ja lisäksi jotain litkua, jota ei myöskään olisi pitänyt huolia, sillä sitä olisi pitänyt laittaa nenään (jossa ei ilmoitukseni mukaan edes ollut mitään ylimääräistä toimintaa). No, tuossahan se sitten on seissyt, mielelläni lahjoittaisin sen jollekin tarvitsevalle.

Antibioottitabletit olivat suunnilleen euron kolikon kokoisia, niin että ne oli pakko pilkkoa pieniin osiin, ennen kuin niitä sai alas. Ja juu, olisihan ne pitänyt liuottaa veteen (mikä ihmeen vimma näillä niihin liuotettuihin lääkkeisiin oikein on, aikuisilla…), mutta siitä tuli niin kamalan pahaa sotkua, etten olisi sitä ikuna saanut alas. Nytkin ne, mahdollisimman pikaisesti nieltynä, olivat niin pahoja (kamalan makuinen makea päällikerros ja yhtä kamala sisäosa), että sain oikein tsempata itseni aina ennen niiden ottamista, etten olisi vain kumonnut kaikkea jätesankoon. Kaiken lisäksi niitä piti ottaa kolme kertaa päivässä, voi oksetus. Onneksi ne jo loppuivat. Yskänlääkekin on pahaa, enkä tiedä, onko siitä edes kamalasti apua, mutta sitä nyt olen ottanut vieläkin oikein pahan kohtauksen iskiessä. Antibiooteista oli hiukan apua ensimmäisinä päivinä, mutta eipä sitten enää niinkään. Tietysti tuommoisen pitkittyneen ruton jälkeen pitäisi syödä varmaan monta kuuria, mutta ei paljon huvita. Jos vaan kestän näin, taidan mennä sitten Suomessa hyvälle homeopaatille ja jatkaa antibiootitonta linjaani taas seuraavat kolmekymmentä vuotta. Tässä välissä popsin taas kaikenlaisia homeopaattisia oman harkintani mukaan. No, tulipa kokeiltua.

Pyhänä oltiin taas Bulat’ssa kirpparilla. Nyt lähdimme kotoa aikaisemmin kuin viimeksi, eli seitsemän aikoihin, koska viimeksi jo oli vaikea saada hyvää paikkaa, mutta ehei, koko tapahtuma on paisumassa yli äyräiden, ja joka paikka oli ääriään myöten täynnä. Yritin ohjeiden mukaan ensin sinne, missä olemme ennen majailleet, mutta ei toivoakaan, hyvä kun pääsimme ympäri ja matelemaan takaisin kaiken tavaran ja ihmispaljouden läpi, ja taas järjestäjien kanssa pohtimaan jotain muuta paikkaa. Löytyihän se viimein, vaikkei ole varmaan ennen edes ollut myyntipaikkana. Auto oli ainakin suurimmaksi osassa varjossa ja kaiken lisäksi olimme ihan ensimmäisinä isolta parkkipaikalta tullessa.

Saatiin taas jotain kaupaksi, vaikkei tulos päätä huimannut. Tuossa paikassa varsinkin oli vaan se huono puoli, että ihmiset saattoivat kyllä ostaa jotain heti alkuun, mutta jättivät sitten tavarat vielä minulle ja sanoivat tulevansa hakemaan ne myöhemmin. Siinä sitten minä idiootti, koirilta (ja osaksi varmaan äidinmaidossa) oppini uskollisuudessa saanut, sitten kökötin tuntikausia niitä vahtimassa ja odottamassa niiden noutajia. Näin jo silmissäni kaikkien myytävien koirankeksien kävelevän tiehensä, ennen kuin ehtisin paikalle niitä hakemaan, mutta sitten jossain vaiheessa päätin jättää noudettavatkin tavarat siihen, säntäsin hakemaan koirien keksit, ja niin ne saivat odottamansa välipalan. Siinä vaiheessa (siis hyvin myöhään) olimme jo saaneet yhden naapurimyyjänkin, ranskalaisen pariskunnan, jotka olivat avuliaasti myyneet yhden hihnamme sillä välin ja innolla ojensivat siitä rahoja tullessani. Tavaroissani oli kyllä kaikissa hinnat näkyvissä, että niitä olisi voinut myydä vaikka itsepalveluna…

Oltakoon ranskalaisista muuten mitä mieltä hyvänsä, niin avuliaita he yleensä ovat. Viime viikolla, kun olin taas koneeni kanssa kaupan kahvilassa (kotona ei vieläkään nettiä) ja sain tropeista huolimatta liki astmaattisen yskänkohtauksen, niin etten kyennyt kuin hinkumaan ja tärisemään, toi ystävällinen nainen naapuripöydästä mukin vettä (vesipulloni oli tietysti juuri silloin jäänyt autoon) ja pelasti minut varmasti ainakin sairaalareissulta, kun joku yhtä avulias ja ranskalaisen touhukas yksilö olisi varmasti hetken päästä soittanut ambulanssin – tai sitten suoraan ruumisauton, jolloin koirat olisivat jääneet epämääräiseksi ajaksi autoon odottamaan palaamatonta emäntäänsä. Surullista. Mutta siis täällä, jos ei halua löytää itseään oikeasti jostain sairaalasta, on kohtauksesta jotenkin selvittyään paras paeta paikalta melko sukkelasti.

Mutta siitä avuliaisuudesta puheen ollen, ranskalaiset ovat aina valmiina toimimaan, ja autoissa pakollisena varusteena pidettävä huomioliivi on hyvin usein kartturin paikalla isäntänsä tavoin innokkaasta odotuksesta täristen, että se siitä siepataan mukaan heti ensimmäisen onnettomuuden tullessa näkyviin. Ja niitähän ei täällä ja tällä ajomentaliteetilla tarvitse yleensä kauaa odottaa – onnettomuuspaikalla vilisee hetken päästä kaikenkarvaista auttajaa liiveissään niin, että itse onnettomuuden uhria on vaikea seasta löytää.

Tuolla ei onneksi onnettomuuksia tapahtunut (varsinkaan, kun sain pidettyä näppini erossa siitä taas paikalle tulleesta posetiivarista…), mutta ranskalainen auttamisvimma kukoisti. Siihen meidän toiselle puolelle pysäköi Sportagensa nimittäin yksi englantilaispari, jolla oli kyydissään ranskalaispariskunta, ja kun se kööri palasi ostoskierrokseltaan, heillä oli mukanaan yksi vanha kokoontaitettava metallisänky ja pienehkö pöytä, jossa jalkoja kyllä piisasi. Aluksi he sovittelivat niitä auton takaosaan vähän joka suuntaan onnistumatta sulkemaan takaluukkua, ja juuri, kun joku miespuolinen oli keksinyt, että itse asiassa takapenkin saisi keskeltä taitettua alas, ja tavaratkin ilmeisesti mahtumaan mukaan, meidän naapurimme miespuolinen jäsen poukkasi paikalle innosta puhkuen. Kaikki olivat niin hämääntyneitä, että odottivat varmasti auton oven hänen jäljestään jo  sulkeutuvan vaivatta, ja antoivat kiltisti tietä. Jumalattoman äherryksen ja tavaroiden pyörittelyn ja siirtelyn jälkeen tarvittiin vielä pehmustetta ulostörröttäville osille ja narua luukun kiinni pitämiseen edes jotenkin, ja yhä ihmetyksen tilassa olevat uhrit pääsivät vihdoin kotimatkalle, takaluukku edelleen auki ja kaikenlaisen romppeen törröttäessä luukusta putoamista uhmaten – ja se auttajasetä huokaili ihastuksesta, että kaikki sentään selvisi parhain päin, kun hänen asiantuntijuutensa pääsi kukoistamaan…

Muuten noista täkäläisistä peräkonttikirppareista voisi kyllä kirjoittaa kirjan (mikä tästäkin kohta uhkaa sukeutua…). Monet ovat siellä ihan tosissaan ja vakavalla mielellä hankkimassa PALJON TARPEELLISTA TAVARAA HALVALLA. Yksikin englantilaispari poistui paikalta niin, että tädillä oli kaikissa mahdollisissa ulokkeissaan (no, ei nyt ihan kaikissa, jos joku likaisemman mielikuvituksen omaava eksyi tänne, jotain rajaa sentään!) vähintään yksi iso kassi täynnä tavaraa, ja sedällä käsissä kaksi valtavaa kassia, niin ikään täynnä tavaraa, sekä vielä selässä valtava kassi, josta pursuili isoja palapelipakkauksia ja ties vaikka mitä. Ihan fiksua toki, että tavaraa kierrätetään, ja mahdollisimman halvalla, ainakin, jos englantilaisilta kysytään ;)

Kierrätyksestä puheen ollen, meiltä meni iso pino kirjoja kaupaksi. Niistä nyt ei varsinaista rahallista hyötyä ole, kun itsekin olen niistä maksanut sen 50 senttiä, mutta saipahan nekin pois nurkista.

Kapi on edelleen melko hyvissä voimissa, kiitos kysymästä, joskin pientä rauhoittumista on ehkä raapimistiheydessä havaittavissa. Ensi maanantaina laitan vielä yhdet kirpuntorjunta-aineet, katsotaan sitten taas, mitä tapahtuu. Saisi jo mennä, mokoma. Rondon korvanreunat ovat edelleen kovat ja osaksi karvattomat, ja saman puolen silmän ympäriltä melkein kaikki pigmentti poissa, Rintin otsassa on edelleen karvaton kohta melko hyvin näkyvissä, ja Rion jalassa hitaasti umpeutuva jyrsitty paikka. Onneksi nuo kaikki palautu(ne)vat ennalleen taas savun hälvettyä.

Tänään sain vihdoin aloitettua koirien trimmaamisen Riosta (muistinko mainita, että niistä antibiooteista meni tietysti vatsakin ihan sekaisin, niin että sekin on kaiken muun lisäksi väsyttänyt ihan julmetusti, enkä ole saanut juuri mitään hyödyllistä aikaiseksi, kun aina pyörlyttää…), ja yritän taas saada kaikkien törkeännäköiset tassu- ja jalkakarvat ruokottua. Juh.

Nyt meillä on taas ostajat :).Ne viimekertaisethan olivat ihan innoissaan, mutta odottivat (täkäläiseen tapaan pitkään) jonkinlaista lupaa saada laajentaa tuota ulkorakennusta sen vanhemman pariskunnan asuintiloiksi. Sekin viimein tuli, mutta sitten toinen siitä vanhemmasta pariskunnasta sairastui, ja päättivät sitten kuitenkin olla lainkaan muuttamatta Ranskaan (mikä varmasti oli ihan viisas päätös). No, melkein saman tien tänne poukkasi uusi ostajaehdokaspari, nuori pari, jolla on muutama kissa ja jotka haaveilevat kutuista ja vaikka mistä ja ovat ihan hirveän mukavia. Nyt ollaan joka tapauksessa niin pitkällä, että tarjouksia on tehty puolin ja toisin (onneksi kaikki tapahtuu kokeneen välittäjän kautta, koska en ole koskaan täältä taloa myynyt), viimeisin jopa hyväksytty, ja seuraavaksi heidän pitäisi maksaa (välittäjälle, ei tietenkään minulle…) jonkinlainen varausmaksu ja allekirjoittaa joku sopimus, ja sitten taas odotellaan kai ainakin se pari kuukautta, että kaupat vihdoin saadaan oikeasti tehtyä. Vaikka ihan oikeasti ensiksi tänne tulee ensi viikon alussa joku, joka suorittaa jonkun säädetyn kartoituksen (koskee tuhoeläimiä ja ties mitä – ainakin jonkinlainen tupajumipopulaatio kai kuuluu aina täällä kuvaan…). Kestää kuulemma kolmisen tuntia, jonka ajaksi koirat pitää laittaa autoon (muussa tapauksessa Rondo varmaan söisi sen kartoittajan), vahtia haukkana, ettei se jätä ovia auki – ja ylipäätään yrittää pärjätä koko se aika jonkun kanssa, joka ei taatusti puhu kuin ranskaa.

Sitä kauhistellessa.

Teksti on jo viime viikolta, kun ei suostunut tänne aikaisemmin kopioitumaan, ja kuvat (jotka vihdoin sain liitettyä parin kuukauden tökkimisen jälkeen) ainakin kahden kuukauden takaa, mutta onpahan jotain tekstin piristykseksi :)

Edelleen ratkean melkein joka kerta kaupassa leipiä katsellessani – enää niitäkään ei tarvitse kuin kaksi samettiturpaa. Toisaalta kaupassa itkeminen maassa, jossa puolet porukoista puhuu tai laulaa itsekseen, ei enää tunnu missään. Tosin niitä laulajia (yleensä miehiä, kassajonossa, oikein itsetietoisessa asennossa – ”kuunnelkaas, kuinka hyvä ääni minulla on!” – tekisi mieli mäiskäistä lättyyn. Menisivät muualle ynisemään!

No, jotta kauhun tasapaino pysyisi edelleen ennallaan, niin meillä, siis koirilla, on kapi. Taas, voi jösses! Ne eivät raapineet mitenkään erityisesti, mitä nyt vähän karvanlähtöraapimista (tai siis niin ainakin luulin), kunnes muutama viikko sitten laitoin uusintasatsin kirppuainetta. Seuraavana päivänä ne jo raapivat kuin…no, kapiset koirat. Ja siihenkin asti niillä siis oli ollut ihan hyvät suoja-aineet. Ei ymmärrä. Ensin Rondo raapi silmänympäryksen ja kuononselän verille. Siinä vaiheessa mietin vielä jotain allergiaa, jota sillä siis ei ole koskaan ollut. No, sitten raapi Rinti suurella intensiteetillä korvien ympäristöä, ja seuraavaksi Riolla oli etujalassa paljas raavittu paikka. Tuskin ne nyt sentään kaikki yhtaikaa heittäytyisivät allergisiksi…

Karvas totuus valkeni melko nopeasti. Yhtään kapista elukkaa en ole täällä edes nähnyt (jos ei siis noita collieita oteta huomioon, mutta sitä ennen…), mutta toisaalta ketunhajua tuntuu kyllä ihmisenkin nenään ihan vähän väliä, jopa koirissa lenkin jälkeen, vaikka ovat vaan haistelleet ruohikkoja.

Mutta siis miten ihmeessä…? Mistä ne sen oikeasti saavat, suoja-aineista huolimatta?

Jälkeenpäin vasta ymmärsin senkin, ettei se Rondon korvatulehdukseksi epäilemäni vaiva ollutkaan mikään tulehdus, vaan kapi, sillä kertaa vain yhdessä koirassa. Ja kelläs se paljas kirputettu paikka jalassa mahtoi olla silloin aikaisemmin…sama homma. Rondolla tuo kapi nytkin on voimakkain, mikä todistaa ehkä selvimmin sen, että se tautia levittävä elukka kulkee lähes joka päivä (tai luultavammin yö) pihallamme, tuo kun eniten tunkee nokkaansa pusikoihin tuolla pihalla, ja syvälle.

Tällä hetkellä Rondon toisen korvan reunat ovat karvattomat ja melko kovat (voitelusta huolimatta), mikä tietysti johtaa siihen, ettei se taivu kunnolla edes painosalvalla (sillä vihertävällä, sekin vielä…). Rintillä on pieniä raavittuja paikkoja kuonossa, ja Riolla edelleen toisessa etujalassa melko karvaton paikka (missä on jatkuvasti side, plus voiteet). Ja lisäksi kaikki raapivat edelleen sieltä sun täältä ja lennättävät karvaa sinne sun tänne kuin karvanlähtöaikana. Kaikkia rasvataan ja tropataan, ja kaikki saivat varhennetun kirppusuoja-aineen viikko sitten. Voi pyhä jysäys, ei tahdo, taas!

Osasyynä on varmaan tämä ilmasto, joka ei tapa edes talvella ilmeisesti ainakaan kaikkia luonnonvaraisia kapiin sairastuneita eläimiä, joskin se tosi pahasti sairastunut kettu oli kuollut jo viime kesänä. Mutta siis eihän niillä ole mitään kirppuaineitakaan käytettävissä, luulisi niiden nyt koirilla sentään auttavan!

En enää edes muista, kuinka pitkään sen kapin lopullisessa häviämisessä viime vuonna meni (tai no – lopullisessa ja lopullisessa, ehkä nämä ovat edelleen sen jälkikaikuja…), mutta sitkeästi taas eletään toivossa. Aina välillä näyttää siltä, että ehkä ne raapivat nyt vähemmän, mutta toisaalta tällä mielikuvituksella varustettu ihmispolo on helppo saada kuvittelemaan vaikka mitä… Apua!

Tapasimme yhtenä päivänä ihan aidosti pelottavan hullun kuskin. Tulimme naapurikylästä tuota tosi kapeaa tietä pitkin, missä siis yleensä on noin ison auton kanssa hiljennettävä pysähdyksiin asti vaikka vain henkilöauton tullessa vastaan, jotta kohtaaminen ilman peilien sun muiden irtainten menetystä olisi edes mahdollista. Tämä kuski ajeli takanamme, kunnes päätti yhtäkkiä lähteä ohitse – tietenkin ilman mitään vilkkua tai muuta asiaa valottavaa lisäinformaatiota. Vedin pelästyksissäni tietysti niin sivuun kuin voin (siihen asti olin huimapäisyyttäni ajanut varmaan jopa parinkymmenen sentin päässä lähimmästä upottavasta tienreunasta), tämä idiootti painalsi pellit hipoen ohi ja kaiken kukkuraksi soitti torvea. Just, minun syynihän se tietysti on, että nämä tiet ovat ihan liian kapeita turvallisiin kohtaamisiin tai ohituksiin. Harvoin käytän torvea itse, mutta nyt olin sen verran kettuuntunut sen käytöksestä (hyvä, ettei jompikumpi päätynyt ojan pohjalle), että painoin itsekin torvea. Siitäkös se sekosi ihan täysin. Se löi hihnat kiinni niin lähellä, että hyvä kun pystyin ajoissa jarruttamaan törmäämättä siihen. Sen jälkeen se kaasutti taas matkoihinsa kuin tuli hännässä, kunnes oli kohta taas jarruttamalla tukkimassa tietä. Ja sitä jatkui, kunnes kerta kaikkiaan pysäytin niin pitkäksi aikaa, ettei mokoma idiootti enää jaksanut jatkaa, vaan häipyi näkymättömiin. Mitä olisinkaan antanut sillä hetkellä poliisiautosta, siis suomalaisesta, jonka paikalletulosta olisi seurannut taatusti muutakin kuin loputtomasti selittelyä ja kasvava pinkka paperiroinaa…Tuolla ei liikkunut silloin ketään, ja mietin jo, että jos se mies poukkaa sieltä autostaan ulos ja tulee kohdalle, avaan ikkunat sopivasti ja jätän estradin koirille – haukkuvia koiria ranskalaiset pelkäävät, jopa miehet, joilla ei muuten tunnu löytyvän itsesäilytysvaiston hiventäkään kummastakaan aivosolusta.

Parilla kirpparilla olemme käyneet kauppaamassa ylimääräisiä tavaroita ja saaneet sentään aina jotain menemäänkin. Viimeksi olimme Callacissa, jossa paikka oli muuten ihan hyvä, mutta eikös siihen viereen ängennyt jossain vaiheessa joku ranskalainen posetiivari, vai mikä lie, joka soitti ja lauloi tietysti ranskalaiseen tapaan volyymit kaakossa, niin että olisin halusta tallonut ja hyppinyt sen hiljaiseksi, jos siis olisin polviltani ja yltyvältä päänsäryltäni kyennyt. Mikä noissa täkäläisissä vonkujissa oikein saakaan väkivaltaisimman puoleni esiin… Sitten, ikään kuin se (tai viereisen kirkon kellot) ei olisi riittänyt tiedottamaan aikaa, kuului läheltä joku julmetun kauhian kamalan kova sireenin ääni puolelta päivin. Ja sama uudestaan, juuri kun olin irrottanut kädet korvilta – siinä vaiheessa pääni oli jo räjähtämäisillään. Ympärillä pasteerailevat fransmannit kävelivät ihan tyytyväisen näköisinä. Onko näiltä amputoitu osa korvista, vai mikä näitä vaivaa?

Olen tullut siihen tulokseen, että muutun näissä oloissa, joissa ei juuri koskaan saa olla edes luonnossa omissa oloissaan, tai hiljaisuudessa, kaupoista sitten puhumattakaan, siellä kun joku tönii ja tuuppii suunnilleen jatkuvasti, yhtä hulluksi kuin sopulit Lapissa silloin, kun niitä on liikaa. Olisin valmis puremaan vaikka ketä, tai hyökkäämään vaikka jättiläisen kimppuun. Ei tämä ole pienen ja rauhaa rakastavan suomalaisen paikka.

Melusta puheen ollen, Vanhat aurat (Vieilles charrues, musiikkifestarit) tuloo taas Carhaixiin ensi viikonloppuna. Siellä on jo viikon verran pystytetty aitoja kaikkien mahdollisten jalkakäytävien ja liikenneympyröiden ympärille, jotta ihmiset eivät leiriytyisi tai parkkeeraisi niille (ja sen ne kyllä tekisivät ihan taatusti). Asuntoauton kanssa liikkuessa vaaditaan lähes kulkulupa, että voi ajaa edes kaupan parkkipaikalle. Ja sitä kauppaa (kaikkia niitä) taas vartoi ulkopuolella mies kuonokopitetun malin kanssa, ja sisäpuolella ainakin pari ukkoa (ilman maleja), eikä ostoksia saa tehdä kuin kärryihin, ei omia kasseja kauppoihin eikä kaupankaan koreja käytössä, kiitos. Tosi kiva sitten kärrätä paria pientä pakettia valtavilla ostoskärryillä, puuh. Ja ihmisiä joka puolella kuin meren mutaa ainakin torstaista alkaen, niin ettei minkään kokoisille autoille tahdo löytyä tiellä tilaa ajaa niin mihinkään.

Ai niin, sitten siellä käytetään nykytyyliin jotain paperisia tai vastaavia rannekkeita. Ei siinä mitään, mutta täkäläiset alle kolmikymppiset, jopa miehet, tuntuvat keräävän niitä, ja kulkevat ranteissaan jopa parin, kolmen vuoden rannekkeet. Tosi hygieenisiä varmaan, kun peseytyminen ei ole muutenkaan ensisijalla, varsinkaan miesten keskuudessa, niin että vähintään joka toinen mies lemuaa hieltä kuin ties mikä…

No joo, ilmeisesti tämän vuoden tähtiesiintyjä on William Pharrell (tai joku sen tapainen, tuon nimen jopa minä tunnistin). Meidän ei onneksi tarvitse maksaa mistään möykästä mitään, se kuuluu tänne kymmenenkin kilometrin päähän ihan suvereenisti, varsinkin öisin. Ikävä vaan, että meidänkin on käytävä kaupassa vielä ainakin kerran tällä viikolla ja yritettävä selvitä sieltä vielä kotiinkin. Viime vuonna väittelin yhden poliisin kanssa, se kun ei uskonut, että valitsemaani reittiä (jonka valitsin juuri polttoainetta ja sitä kautta tietysti luontoakin säästääkseni) pääsisi mihinkään kauppaan. Höh!

Muutamana päivänä oli niin lämmintä ja sateetonta, että kissat pääsivät tarhaan. Tuusa nappasi sieltä hiiren ja toi sisään, ja seuraavaksi tajusin, että Rondolla on joku suussaan. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, kuului klunks, ja hiiri oli sen vatsassa. Seuraavana iltana Tuusalta oli taas päässyt hiiri karkuun takahuoneessa kaikkien laatikoiden sekaan, mistä sitä ei olisi kukaan ikinä saanut kiinni (olisivat kyllä yrittäneet varmaan miljoona vuotta). Sain kissan kaapattua sieltä pois, minkä jälkeen suljin oven, kiilasin kissanluukun auki ja laitoin hiirelle rullan solumuovia kulkureitiksi sinne luukulle ja sitä kautta ulos. Ilmeisesti se oli onnistunut sitä käyttämään, koska seuraavana päivänä sitä ei näkynyt.

Että näin. Kapisin terveisin täältä möykkämaasta.

Ransu

1983 - 22.6. 2016

Ikuisesti paras, rakkain, viisain ja kiltein hevonen.

Kiitos neljännesvuosisataisesta ystävyydestä, yhteisistä retkistä ja seikkailuista.

Arja

Mutta jotta ette nyt kokonaan jäisi ilman kuvallista hupia, niin tuossa yksi mäyrisjuttu:

https://www.facebook.com/SausageDogCentral/videos/vb.78798767561/10152489888027562/?type=2&theater

Aika hauska.

Ruohikko kasvaa, ja pallot häviävät sitä mukaa. Tällä hetkellä niitä on hukassa ainakin kolme, yksi niistä edelleen se suht iso, jota ei vaan löydy, vaikka sitä on kissojen ja koirien - no, ainakin koirien - kanssa haettu. Lisäksi yksi narupallo uhkasi maastoutua ikuisiksi ajoiksi kissatarhan päälle, mutta lukuisien manööverien (ja yleisön kannustuksen) jälkeen sain palautettua sen maan pinnalle. Sen sijaan kaksi narupalloa on teillä tietymättömillä, vaikka juuri äskettäin olivat kaikki näkyvillä ja satunnaisesti käytössäkin. Mutta kaikkein kummallisin on Rion lempilelu kahvakurre, joka on loistavan oranssi ja ainakin kolmisenkymmentä senttiä toiseen suuntaan - se on häviksissä, eikä tunnu löytyvän kirveelläkään. Huoh. Hevosetkin ovat nyt ahkeroineet pihalla ainakin joka toinen päivä niin, että suljen laitumelle menevän portin, jolloin ne eivät voi livahtaa sinne ennen aikojaan, mutta lelut vaan pysyvät hukassa.

Rondokin tuli nimettyä uudestaan. Nyt se on välillä Ruu, ainakin silloin, kun sitä pitäisi huutaa pihalla, enkä saa ääntä kunnolla - tuo uu on paljon helpompi vain henkäistä ulos, ei tarvitse rasittaa keuhkoja. Se tajusi kyllä heti ensi kerrasta, ketä tarkoitin, ja tottelee edelleen kumpaakin nimeä, mutta kuitenkin, kätevää :)

Täällä(kin) oli melko kuumaa, mutta nyt on onneksi viilennyt, ja villasukat on otettu sisällä uudelleen käyttöön. Tosin huomenna pitäisi taas olla kuumempaa...

Tein yhtenä päivänä teeleipiä juustoraasteella, kun kaikki täkäläiset leivät ovat ihan mauttomia, enkä tiennyt enää, mitä söisin. Jostain netistä bongasin tuon ohjeen, ilmeisesti vähän erilaisen kuin ennen, koska näistä tuli tosi hyviä. Kaikissa englantilaisissa kirjoissa ne syövät koko ajan teeleipiä (ja oikeita leipiä, yyh...) hillolla (ja kermalla, voi kauhistus), ja kokeilin sitten noitakin vadelmahillolla - hyviä olivat, mutta tuorejuustolla ainakin yhtä hyviä. Ai niin, ja toisena päivänä tein kookospikkuleipiä jostain iankaikkisen vanhoista kookoshiutaleista, joskin niistä tuli kaikkea muuta kuin PIKKUleipiä - ne levisivät pitkin ja poikin, mutta hyviä ovat kyllä.

Meidän pihalla, tai oikeastaan tuolla ulkorakennuksen takana, kasvaa uusi sireeni, sininen. Jos se viime vuonna jo olikin olemassa, ei se ainakaan kukkinut, ja nyt siinä oli jo niin monta kukkavartta, että otin siitä vähän sisällekin. Sen sijaan se varsinainen pihalle laakerien välistä kurkotteleva sireeninoksa ei ole kukkinut tänä vuonna lainkaan. Samoin ulkorakennuksen takana kasvava kultasade on täydessä kukassa, mutta pihan kultasateessa on tasan kaksi kukkaterttua. Outoa.

Nokkosia keräsin taas ja laitoin tarjottimille kuivumaan, mutta nyt, kun ei enää tarvitse polttaa puita kaminassa, ne eivät kuivaneet ollenkaan niin rapeiksi kuin viime kerralla, ja niitä saa oikein raastaa kappaleiksi, kun viimeksi tarvitsi vain hieraista kädessä, ja ne menivät pieniksi muruiksi. Nyt nuo hyväkkäät yrittivät vielä polttaakin, kun pienentelin niitä koirien ruokaan.

Yhtenä päivänä, kun oltiin menossa kauppaan ja odoteltiin liikenneympyrään pääsyä, kuului semmoinen pamaus, että ajattelin, että meidän autosta irtosi vähintään takaosa jossain mystisessä räjähdyksessä, tai joku ajoi vauhdilla perään (auto kyllä kävi ja kukkui edelleen eikä hievahtanutkaan, mutta eihän se mielikuvitustani jarruttanut yhtään). Taisin olla likempänä sydänkohtausta kuin ikinä ennen, ja oli pakko ajaa sivutielle varmistamaan, ettei autosta puutu mitään. Siellä selvisi syykin siihen pamaukseen, eikä se ollut onneksi edes lähtöisin omasta autosta - rekasta oli puhjennut rengas siinä ihan lähellä, ei ilmeisesti edes räjähtänyt, koskapa oli ihan ehjän näköinen mutta litussa. Puoli kylää kyllä näytti kyllä vähän sätkyiltä joka puolella, etten ollut ainoa, ja käteni tärisivät vielä kaupassakin. Huh!

Eilen sitten katsoin (taas kerran) päivän piristykseksi oikein vanhan kunnon Lassie-elokuvan, jossa on yksi kauneimmista koskaan näkemistäni Lassieista (muistuttaa tosi paljon isoäitini Rex-collieta, joka syntyi -59, voi...). Kas tässä teillekin, toivon, että näkyy myös Suomessa (pahoittelemme käännöksen puuttumista, mutta onneksi ei ole sentään dubattu ranskaksi...kuulovammaisia varten on sentään tekstitys ja muita selvennyksiä, jotka suovat filmille oman mausteensa):

https://www.youtube.com/watch?v=sxUS3Xt1m38

Omat lassiet kuorsaavat tuossa vieressä odotellessaan, että pääsemme tallihommiin naapurin koiran mentyä lounaalle, ja että nameja lentää taas pusikkoon puikkonokkien haettaviksi.

Viihtyisää viikonloppua.