Ranskalainen leppäkerttu, coccinelle (jotain uusia sanoja olen sentään täällä oppinut).

Eilen oli kiva päivä, ainakin koirilla, ja samalla kyllä itsellänikin, kun tiesin, että nauttivat. Kävin nimittäin aamupäivällä naapurissa tarkoituksena tilata uusi heinäpaali, vaan eipä siellä ollut ketään kotona, vaikka oli lähes lounasaika, jolloin ainakin rouvan löytää yleensä keittiöstä. Vaan ei ristinsielua. Laitoin sitten jossain vaiheessa tekstaritiedustelun heinistä, jolloin sain vastauksen, että heiniä saisi vasta tänään, kun olivat poissa kotoa ja tulisivat vasta tänään iltapäivällä. Jesss! Siis ei ne heinät, mutta se koira - sekin olisi siis poissa kotoa koko päivän, mikä taas mahdollisti omien koirieni pihalla olon kerrankin ihan huoletta :) Ilmakin oli juuri sopiva, ei liian kuumaa eikä edes sadetta, ja niinpä koirat loikoilivat ja puuhasivat pihalla koko iltapäivän ja illan. Ihan kuin oltaisiin oltu lomalla :) Tässä vaiheessa kyllä jo toivon, että piakkoin tulisivat kotiin (siis naapurit), kun sen edellisen paalin kanssa kävi taas vanhanaikaisesti - juuri, kun olen varma, että heinää riittää vielä moneksi päiväksi, se sisus kiertyy esiin, ja kappas, sitä heinää onkin paljon vähemmän kuin olen arvioinut. Ja nyt se on ihan finito, jos ei illaksi saada uutta.

Tänään onkin sitten sadellut vähän väliä, toisinaan ihan reippaastikin, mikä tekee tosi hyvää. Sitä hyvää vaikutusta yritin ajatella aamullakin, kun käytiin kauppaan mennessä kanavakävelyllä ja kastuttiin melko likomäriksi, vaikka pysyttiin sillä puiden suojaamalla puolella. Takki piti kyllä vettä, mutta housut eivät, ja ne litisivät mukavasti vielä Lidlissäkin, tuli melkein vilu, mikä oli paljon mukavampaa kuin hikoilla kamalassa helteessä. Ja siis koirien turkispalttoothan joka tapauksessa kestävät vettä ihan mukavasti, mitä nyt päältä vähän kastuvat.

 

 

Kotona ne sitten kuivasivat loputkin vedet kyljistään sohvan reunoihin - tapa jota Rio harrastaa, siis sitä hankausta, aina muutenkin iloisena ollessaan, ja on opettanut sen menestyksekkäästi muillekin.

 

 

Jaa miten niin ei sais...

 

 

Olen taas taistellut niiden blogien robottivarmistusten kanssa, ja se alkaa olla siinä ja siinä, viitsinkö kohta enää kommentoida yhtään niiden takana olevaa blogia... Siis kuka niistä pienistä ja epäselvistä kuvista ottaa selvää, onko niissä nyt pastaa vai voileipää vai sushia, ja onko se kuppi täynnä teetä vai kahvia...öööh. Sitten on semmoinen tehtävä, että pitää ruksata kaikki syötävät. Millä kriteerillä, kysyn vaan - jos blogia kommentoisi esimerkiksi nuori labbis, se ruksaisi varmasti ihan suvereenisti niin lipastot kuin kännykätkin...

Tällä viikolla en ole tainnut unohtaa Rioa kertaakaan pihalle. Sen sijaan yhtenä iltana Tuusa oli vähällä jäädä tarhaan koko yöksi. Olisin voinut vaikka vannoa, että se tuli sisään tavalliseen tapaan illalla kutsuessani sitä takahuoneesta, mutta eipäs ollutkaan sisällä. Takahuoneen ovi (siis se kissatarhaan johtava luukku on takahuoneessa, ja laitan sen oven aina illalla kiinni siinä vaiheessa, kun kaikki ovat sisällä) oli jo kiinni, enkä edes ajatellut asiaa sen enempää. Nukkumaan mennessä tarkistan onneksi aina, että sisältä löytyy neljä kissaa (jos niitä olisi enemmän, se olisi selvinnyt jo varsin äänekkäällä tavalla paljon aikaisemmin). No, ei löytynyt, yhtä puuttui... Hain Tuusaa ympäri huushollia, kurkistin taskulampun kanssa jopa sohvien alle ja kaikkiin sen lempipiiloihin, mutta ei. Lopulta avasin sen takahuoneen oven kuitenkin, ja siellähän se kadonnut lammas kissa oli. Siinä samassa kyllä muistin, että sehän oli kieltäytynyt tulemasta normaaliaikaan sisälle, ja ajattelin mennä ulkokautta tarhaan ja ajaa sen sisään, jahka tulisimme iltatallista. No juu...Pitäisi kai jo tässä iässä tietää, että jos jotain ei tee juuri sinä hetkenä kun sen muistaa, ei sitä sitten enää muista tehdä lainkaan. Onhan siellä takahuoneessakin petejä ja jopa kissanvessa (Tuusa ei suostu ulkona tekemään mitään, vaan vessassa käydään sisällä), mutta ei vettä eikä ruokaa, että olisi siellä voinut jossain vaiheessa tulla suru puseroon, jos ei tarhasta olisi saanut mitään elävää ravintoa kiinni.

Tässä eräs toinen katti nauttimassa villan tuoksusta:

 

 

No niin, ehkä riitti...

 

 

Seriously

 

Viiru on taas alkanut puhua unissaan. Se loruttelee pitkät pätkät jostain viltin alta niin, että välillä herää siihen itsekin, ja jatkaa sitten samaa litaniaa puolivalveilla :) Nyt se on nukkunut ainakin seitsemän tuntia yhteen pötköön koirankorissa täkin uumenissa ihan tyytyväisenä.

 

 

Rondolta oli koko osoitekotelo kadonnut, sekä ylä- että alapuoli. Hyvä asia oli kuitenkin, että olin sitä ennen löytänyt sen kateissa olleen luuosoitekotelon, kun hain ihan muuta koirajuttua. Sehän oli kirpparikorissa muinaisen pihakirpparin jäljiltä, vaan hyvä oli, ettei ollut kenellekään kelvannut. Katsotaan, kuinka kauan se pysyy tuon hurvelon matkassa...

 

 

Ukkostakin oli tänään luvassa, vaan onneksi ei ainakaan toistaiseksi ole tänne asti tullut. Tallia siivotessa kuului jotain todella kaukaista jyrinää, johon ei edes Rio kiinnittänyt huomiota, varsinkaan kun hakivat samaan aikaan nameja pusikosta.

Muita huimaavan jännittäviä tapahtumia meille ei sitten ole lähiaikoina sattunutkaan. Ai niin, paitsi että tämä kursorin merkki katoaa taas koko ajan näkyvistä, ja pitää vaan uskoa sokeasti, että on se siinä, ainakin melkein oikeassa paikassa...

Ruusuista viikonloppua.