Nonniin, voivoi ja anteeksi kaikille, jotka ovat täällä tottuneet vierailemaan - ja pettymään jo kohta vuoden ajan - toivottavasti löydätte vielä joskus takaisin...

Siinä vaan taas kävi näin, vaikka kirjoittamisesta kovasti pidänkin, niin joskus ei vain voi.

Suurin suru kohtasi jo 1.syyskuuta, kun ihana ystävämme Pyry, melkein 15 1/2 -vuotias samojedini, joutui jättämään meidät ja siirtymään sinne, missä jalat taas kantavat ja juoksukin onnistuu. Sen jälkeen en voinut pitkään aikaan kirjoittaa mitään vähänkään aiheeseen liittyvää, ja vielä nytkin on hyvä, että edessäni ei ole paperia, joka menisi kyynelistä muusiksi...

Jasper-hanhikin siirtyi valoisemmille maille tammikuun alussa lähes 15-vuotiaana, että näitä on taas riittänyt...

Toisaalta lauma taas ainakin väliaikaisesti kasvoi yhdellä puolivillillä kissalla, jota olin ruokkinut viime kesästä asti tallin eteisessä, mutta jota en millään saanut houkuteltua sisälle talliin pakkasilta pakoon. Noin viikkoa Jasperin lähdön jälkeen olin ottamassa hevosia sisään, kun Smirreksi ristimäni kolli yllättäen luikahti tallin ovesta sisään, ja jäikin sitten sinne pääsiäiseen asti nauttimaan lämpimästä ja ruuasta ja turvallisesta nukkumapaikasta. Arka se oli jatkuvasti, mutta päästi minut sentään jo parinkymmenen sentin päähän lähtemättä karkuun, kunhan en katsonut sitä päin ja käyttäydyin korostetun rauhallisesti. Se asettui taloksi Jasperin karsinaan, josta se toki pääsi halutessaan pois, mutta johon Rio taas ei hypännyt, vaikka koetti kovasti kurkkia Smirreä laidan yli. Kevään koettaessa kävin kovaa keskustelua itseni kanssa aiheesta Smirren kastroiminen. Huolimatta siitä, että ehdottomasti ja aina suosittelen kastrointia kaikille kolleille (mukaan lukien melkoisen joukon kaksilahkeisia, joita en tosiaankaan suosittelisi siitokseen), Smirrellä on edelleen perhekalleudet tallella. Ensiksikin se on jo melko vanha kissa, arvioni mukaan reilusti toisella kymmenellä, eikä luultavasti ikinä matkustanut autossa tai edes antanut ihmisen koskea itseensä, ja se olisi pitänyt pyydystää jollain loukulla, että sen olisi saanut edes vietyä lääkäriin. Sitä paitsi jopa minunlaiseni femakon oli pakko kunnioittaa luottamusta, jonka olin pitkän ajan kuluessa saavuttanut, ja jättää kissavanhus rauhaan, kun oli taas aika pitää tallin sisäovi auki. Ensin se viipyi reissuillaan muutamia päiviä kerrallaan (joiden aikana olin varma, että se on jäänyt ketun tai auton saaliiksi, ja sätin itseäni kovaan sävyyn, että miksen kuitenkin...), mutta sitten se on tyytynyt ilmeisesti kylän peltojen ja ulkorakennusten päivystämiseen ja käy ruokakupeillaan lähes päivittäin, vaikken useinkaan sitä näe. Ennen syksyä tallin sisäoveen tehdään suljettava kissanluukku, että kanit voivat juosta edelleen vapaana tallissa suurimman osan päivää, ja Smirren kupit siirretään taas tallin lämpöön, että sillä on ainakin mahdollisuus viettää aikaansa sisätiloissa niin halutessaan.

Niin ja hyvänen aika, tulihan meidän laumaamme oikein iso lisäys elokuun loppupuolella, enhän ehtinyt siitäkään enää silloin kirjoittaa. Meille tuli Valle, silloin 24-vuotias issikkaruuna, joka olisi muuten joutunut syksyllä teuraaksi. Se tuli samasta paikasta kuin Blakkur pari vuotta aikaisemmin, kun siellä jouduttiin vähentämään hevosia, eikä omistaja halunnut laittaa sitä kiertoon ja tarjosi sitä minulle. Sanoin harkitsevani asiaa, mutta itse asiassa harkinta-aikani taisi olla noin kaksi minuuttia, ja tein päätöksen melkein heti lopetettuamme puhelun. Tunsin Vallea jo jonkin verran 18 vuoden takaa, jolloin kuskasin sen Nakkilasta Karjaalle hakiessani Ransun sieltä sen saavuttua  Islannista. Itse asiassa minulle tarjottiin Vallea jo silloin, mutta koska se ei siihen aikaan osannut töltätä ja oli syntynyt Suomessa, kun hain nimenomaan Islannissa syntynyttä hevosta, en sitä ostanut. Sen jälkeen se oli kiertänyt muutamia, epäilemättä kyllä hyviä, talleja, ja ollut viimeiset kymmenen vuotta samassa paikassa, missä se oli myös ollut Blakkurin paras ystävä. Ystävät tapasivat taas parin vuoden eron jälkeen toisensa, Ransu tuli sen kanssa heti ensi hetkestä hyvin toimeen, ja laumamme sai pirteän ja persoonallisen -ja ahneen- lisän :) Valle on nyt johtaja Blakkurin sijasta, ja vanhin, Ransu, tyytyy ihme kyllä peränpitäjän rooliin (paitsi tietenkin sydämessäni :) ). Vallella on aloittelijoidenkin helppo ratsastaa, jos vaan käsilihaksissa löytyy - jos jossain turvan ulottuvilla on jotain syötäväksi kelpaavaa, Vallen koko tarkkaavaisuus keskittyy vain ja ainoastaan sen suuhun saamiseen, ja se viis veisaa, vaikka muut hepat olisivat sillä välin edenneet näkymättömiin...

Opiskelut alkoivat sitten elokuussa, ja Tampereella on tullut ravattua sitten kerran kuussa. Jossain vaiheessa kiinnostuin asuntoautoista ihan vaan huolettoman koirien kanssa reissaamisen kannalta, ja marraskuussa huomasin olevani vanhan ja edullisen, mutta vähänajetun asuntoauton onnellinen omistaja. Siinä ratkesi se koirienkin yöpymispaikka Tampereella - ainakin sulaan aikaan, en edes vanhana pakukonkarina välitä ajella sillä Tampereelle vievän tien huimia mäkiä ja kaarteita liukkaalla kelillä ja mahdollisella kovalla tuulella, sen verran korkea tötterö se on. Lumikeleillä yövyin kyllä edelleen Varalassa, ja koirat olivat lomittajien hoidossa täällä kotona, mutta muulloin tutkimme yhdessä Pyynikin rinteitä - ja kuuntelemme samaisen seudun hulvattoman äänekästä yöelämää liikkuvasta kodistamme. Jos jotakin kiinnostaa yksityiskohdat, armas Reissuroopemme on Fiat vuodelta -91, ja siinä on vessa ja suihku ja keittiö, ja makuutilat varmaan viidelle. Itse nukun yleensä sohvalla, vaikka hytin päällä olevassa makuutilassa voisi pitää pedin koko ajan valmiina, ja siinä olisi tosi kätevä lukuvalokin käden ulottuvilla. Kaksi yötä kestin siinä -toisena niistä Riokin päätti haluta sinne yöksi, mutta halusi sitten keskellä yötä taas viileälle lattialle, ja kaikki tämä edellytti jos jonkinlaista nosto- ja laskutoimintaa ja suht vaativaa akrobatiaa, eikä nukkumisesta tahtonut tulla oikein mitään, varsinkaan kun puolet tamperelaisista yökukkujista ketut mukaan lukien oli myös päättänyt viettää juuri sen yön Varalan porttien tuntumassa... Mutta siis pääsyy siihen, etten nuku siellä ylhäällä, on kyllä kamala ahtaanpaikankammoni, joka vaatii reilusti tilaa myös pään yläpuolelle - ei näköjään riitäkään, että mahtuu ojentamaan käsivarren suoraksi ylöspäin, vaan koko ajan ahistus vaanii pinnan alla...

Juu, mutta sitten taas raadolliseen todellisuuteen, aika kirjaimellisesti...Reilu vuosi sittenhän Tinolta jouduttiin poistamaan toinen silmä, ja kesällä uhkasivat paineet nousta toisessakin. Se saatiin kuitenkin keinolla jos toisellakin kuriin, mutta se oli kuitenkin varmuuden vuoksi vielä silmäspelialistin seurannassa, ja kaikki näytti olevan hyvin. Muutamaa päivää ennen Ystävänpäivää helmikuussa olin taas kerran koirien kanssa autolla liikkeellä - onneksi Turussa enkä jossain peräpöpelikössa kaukana eläinlääkäriasemista -, kun Tinon ainoa silmä tuli ulos päästä, auto ja kaikki koirat olivat koko lailla veren peitossa, emännän tila lähenteli pari sekuntia hysteriaa, mutta pakkohan se oli kestää, että ei kun soittelemaan läpi eläinlääkäriasemia, kuka voisi leikata koiran ja äkkiä. Pääsimme kiitettävän pian Koira- ja kissaklinikalle, jolle kaikki kunnia ja kiitos ripeästä, hyvästä ja sympaattisesta hoidosta, kuten myös siitä, ettei kukaan edes esittänyt kysymystä koiran mahdollisesta lopetuksesta. Koira oli tietenkin tropattu homeopaattisesti jo ennen klinikalle menoa, ja välittömästi sen jälkeen, mutta toipui jopa sen huomioon ottaen ällistyttävän nopeasti. Hyvä puoli asiassa oli se, ettei Tino enää sillä yhdellä silmällä muutenkaan ilmeisesti nähnyt kuin ehkä jotain liikettä ja valoja, ettei yhtäkkiä jäänyt täydellisetä näkemisestä sokeuteen. Parissa päivässä se taas kulki tuttua polkua koivennostopaikoilleen kuin tyhjää, eikä vieras siitä yleensä huomaa pitkään aikaan kotioloissa, ettei se näe mitään :)

Nikillä taas oli keväällä samoihin aikoihin keuhkoputkentulehdus, johon en vaan löytänyt oikeaa homeopaattista ainetta (omien eläinten kanssa kun ei löydy sitä malttia, vaan sen pitäisi parantua mieluummin eilen, ja sitten sitä on huolesta suunniltaan, kun niin ei heti käykään...), ja niin hain tavoistani poiketen sille antibioottikuurin. Sitä jouduttiin sitten vielä jatkamaan, ja lopulta vatsakaan ei enää kestänyt mitään edes tukilääkkeiden voimalla, ja kun pahin tulehdus oli ohi ja jäljellä enää sitkeä nuha, siirryin taas homeopaattiseen lääkitykseen, jolla vaiva viimein katosi. Pitkän aikaa Niki oli tosi pirteä ja hyvässä kunnossa, mutta nyt kesällä tuli taas nuha, jonka taas sain homeopatialla tiehensä juuri ennen Islannin matkaamme, ja kun sen aikana jäi aika moni tukilääke saamatta, koiraparalla on taas tosi kova nuha, joka tuntuu olevan tosi tiukassa. Voi räkä!

Luitte muuten aivan oikein, käytiin tänäkin kesänä Islannissa viikon reissulla. Tuskin olisimme sinne muuten lähteneetkään, mutta kummipoika tuntui viime kesänä niin innokkaalta pääsemään sinne, että päätimme mennä nyt kolmisin, eli Lotta, Oskari ja minä. Tähtäsimme sinne viikoksi, jolloin piti olla Landsmot, siis lyhyesti sanottuna Islannin suurin ja komein hevoskisa ja -tapahtuma, joka järjestetään vain joka toinen vuosi ja johon olen jo pitkään halunnut päästä katsomaan. Ajattelimme vuokrata asuntoauton ja ajella ympäriinsä ja ratsastella aina tilaisuuden tullen, ja viettää sitten pari päivää loppuviikosta Landsmotissa. Harmittava takaisku oli vaan se, että koko tapahtuma peruttiin hevosten virusinfektion takia. Lennot oli jo siinä vaiheessa varattu, samoin asuntoauto ja hotellit pariksi yöksi, niin että mentiin tietenkin silti. Mukava matka oli joka tapauksessa, vaikka alkuperäinen ajosuunnitelma typistyi hirveän tuulen vuoksi aika pieneen. Olimme puolitoista vuorokautta jumissa Katlan lähistöllä etelärannikolla pienen kirkon kupeessa, kun kovan tuulen vuoksi ei voinut ajaa. Siis KOVAN tuulen - kuulemma 40 m/s, kun asuntoautoilla ei ajamista suositella enää 15 sekuntimetrin tuulella. Olimme muka tuulen suojassa rakennuksen kupeessa, ja silti auto tutisi, keikkui ja rytisi niin, ettei toisen ääntä tahtonut kuulla parin metrin päästä, eikä nukkumisesta tietenkään tullut mitään. Ulkona ei meinannut pystyssä pysyä ilman tukevaa etunojaa tai sivuasentoa tuuleen nähden. Tulipahan koettua sekin puoli Islannin luonnosta, viime kesänä säät olivatkin ihan liian hyvät sikäläisiksi. Kerran käytiin ratsastamassa, Eldhestareilla tällä kertaa, ja voin lämpimästi suositella kyseistä paikkaa, meno oli ihan leppoisaa, ja meiltä jopa kysyttiin omia mielipiteitä vähän väliä :) . Jos sen sijaan haluatte vuokrata asuntoauton Islannista, kehotan harkitsemaan kolme kertaa, ja kuusi, jos ei ole kokemusta edes pakuilla ajosta kovassa tuulessa. Ei autoissa mitään vikaa ole, mutta jotenkin se ei ehkä ole ihan luontevin ajoneuvo Islannin tiestöä ja sääolosuhteita ajatellen, ainakaan ennen kuin niihinkin asennetaan sikäläisittäin syystäkin melko suositut monsteripyörät ja kehitellään sivusuunnassakin aerodynaamisempi muoto. Otimme kyllä vapaaehtoisen vakuutuksen, joka pienentää 2500 €:n omavastuuta melkoiseti, mutta sen ulkopuolelle jää kyllä ikävän paljon - esimerkiksi toisista autoista lentävät kivet, jotka joutuu kuitenkin itse korvaamaan. Lisäksi varottavia asioita siellä riittää : hidastetöyssyt (maavara on todella vähäinen harmaavesisäiliön kohdalta), jo mainitut lentävät kivet, todella HUONOT tiet, jotka voivat alussa olla ihan kunnollisia, mutta muuttua kesken matkaa tosi painajaismaisiksi, lampaista ja hulluista islantilaiskuskeista puhumattakaan. Ai niin, mainitsematta jäivät vielä liikenneympyrät, joita siellä riittää, samoin kuin tuhat ja yksi tapaa käyttää niitä kaikkien hyvien liikennetapojen ja -asetusten vastaisesti - vieläkin näen painajaisia aiheesta ;) Palautimme kuitenkin näistä kaikista huolimatta auton vailla ainuttakaan uutta naarmua (joku aikaisempi vuokraaja oli ilmeisesti ottanut kylkikosketuksen sen Islannin ainoan puun kanssa), mistä olen kyllä lievästi sanoen ylpeä - vähäks oon hyvä!

Mutta kyllä on ihana olla taas kotona ja hoitaa itse eläimensä, jopa tässä tappavassa helteessä. Islantilainen ilmasto kyllä sopisi itselleni paljon paremmin, mutta ei ole toivoakaan sinne muuttaa, kun eivät ainakaan hevoset pääsisi sinne ollenkaan. Ja ne sikäläiset ratsastusmaastot!

Mitähän vielä...Ai niin, olen jo vetänyt muutaman naurujoogasessionkin, ja kaikilla oli niin naurettavan mukavaa, että oli monta päivää hyvä olo vielä niiden jälkeenkin. Kyllä vaan suomalaisetkin uskaltavat heittäytyä ja irrotella ihan ilman viinaakin, kun siihen annetaan lupa. Vielä kun pääsisi heittämään keikan joillekin oikein tylsän virallisille solmio- ja pukumiehille, se se vasta olisi palkitsevaa :)

Nyt en vaan enää muista oikein mitään, kun pitäisi kertoa niin pitkältä ajalta kaikkea. Nyt ainakin yritän oikein kovasti kirjoittaa vähän useammin, niin ehkä sitten ei pätki niin paljon ;) Juu ja piti vielä kertoa pari hauskaa juttua matkaltakin, mutta jatkuu ensi jaksossa - sama batman-kanava ja silleen ;)

No juu, ihan niin pian en tätä ehtinyt jatkaa kuin oli tarkoitus, mutta yritetään taas...

Joskus toukokuussa isä kaatui ja mursi kylkiluunsa ja oli muutaman viikon sairaalassa, minä aikana meidän jeeppi suhasi vähintään kerran päivässä Luonnonmaan ja Turun väliä, ja itsekin jo kaihoten vilkuilin sairaalan sänkyjä, sen verran väsyttävää aikaa se oli.

Ai niin, mutta jossain välissä meidän laumamme kasvoi - onneksi sentään vain tilapäisesti - yhdellä koiralla. Taisi olla pääsiäisen jälkeen, koska kummitytönkin Unto-sheltti oli silloin meillä hoidossa Norjan matkan ajan... Joka tapauksessa yhden asiakkaan tyttären 11-vuotias sheltti oli vaarassa joutua lopetetuksi yhtäkkiä alkaneen öisen häiriköinnin vuoksi. Sitten, ennen kuin olin kunnolla tajunnut mitään, suuri suuni oli taas kerran luvannut ottaa sen luokseni siksi aikaa, että etsin sille uuden kodin, ja seuraavana päivänä olin yllättäen onnellinen sheltin omistaja ;) . Kasper sopeutui laumaamme melko helposti, vaikka pieniä kärhämiä silloin tällöin esiintyi, ja selvästi huomasi, ettei koirassa mitään vikaa ollut, olipa vain ilmeisesti opetettu saamaan haukkumalla kaiken haluamansa... Vähän aikaa koko kylä ja taatusti puoli Naantaliakin kuuli helposti, koska meidän lauma oli aamulenkillä, varsinkin jos heitin keppiä Riolle. Kaiken aikaa yritin tiedottaa koirasta kaikille potentiaalisille koiranhankkimisesta kiinnostuneille ihmisille, ja lopulta yli kuukauden uurastuksen jälkeen tuli eräs sillä hetkellä koiraton ystävättäreni meille kylään - ja lähti seuraavana päivänä onnellisena Kasper kainalossa kotiin :) Nyt he ovat elelleet jo pari kuukautta yhdessä, eikä häiriköinnistä ole tietoakaan (ei ollut kyllä meilläkään, ja haukkuminenkin väheni jo sinä aikana merkittävästi, kun ei tuottanut tulosta).

Tässä kohtaa en voi olla mainostamatta Cesar Millanin (vai oliko se nyt Milan) kirjaa Koirakuiskaaja. Moni on varmaan nähnyt kyseisen miehen telkkarissakin, mutta meillä kun ei ole ollut telkkaria pariin vuoteen käytössä, niin oli minulle ihan uusi tuttavuus. Tekisi hyvää tosi monelle lukea ihan koiran kanssa toimimisen perusjuttuja, ettei koiraparkojen tarvitsisi olla niin paljosta vastuussa, kun ihmiset ihan oikeasti osaisivat olla johtajia.

Ai niin, se vene... Eräänä päivänä se ystävällinen traikun lainaaja -naapuri soitti ja kysyi, saisiko hän upottaa veneeni, johon vastasin helpottuneena, että totta ihmeessä! Se sitten oli upoksissa ja oletettavasti turposikin jonkun verran, muttei tarpeeksi. Rion kanssa soudin sen lahden yli (Rio tuntuu olevan synnynnäinen laivakoira, niin innokkaasti ja pelotta se veneessä matkusti), ja seuraavana päivänä siinä oli taas vettä ihan reilusti. Seuraava vaihe on vetää se joidenkin tosi vahvojen avustajien kanssa omalle rannalle ja maalata. Kyllä sillä nytkin pieniä matkoja voisi soudella, mutta aika pian pohjalla olisi vettä jo niin paljon, että pienet koirat joutuisivat kellumaan liiveissään veneen sisälläkin. Katsotaan nyt, auttaako maalaaminen tarpeeksi, kunhan siihenkin löytyisi jostain aikaa.

Juhannuksen jälkeen pääsin vihdoin kauan odottamalleni naurujoogaohjaajakurssille parin ystäväni kanssa, ja oli todella naurettavan hauska ja antoisa viikonloppu. Nyt on suunnitteilla nauruklubien pitäminen lähiseuduilla, ja sen jälkeen voisin jo pitää sessioita yrityksillekin.

Heinäkuussa lähdimme viikoksi Islantiin, kummityttöni ja minä. Itse olin odottanut pääseväni sinne ratsastamaan jo liki 20 vuotta, ja niin tilasimme neljän päivän ratsastusvaelluksen. Ja vauhtia piisasi! Islantilaisilla tuntuu olevan niin autoissa kuin hevosissakin vain on- ja off-vaihteet. Mistään hevosten lämmittelystä ei kukaan ollut koskaan kuullutkaan -tallin pihalla satulaan ja täyttä tölttiä kaukaisuuteen... Välillä ratsastettiin parikymmentä senttiä jyrkänteiden reunasta ja välillä huimaavia kaltevuuskulmia omaavia vuorenrinteitä jos johonkin suuntaan, ja huikaisevat maisemat vain viuhuivat ohi. Pahimpana päivänä ratsastimme     40 km. Välillä vaihdoimme hevosia, ja sain luotettavan ja ihanan vakioheponi sijaan järkyttävän ison ja rautasuisen issikan, jota en saanut kirveelläkään tölttäämään puhtaasti. Jossain vaiheessa siinä pomppiessani kiitovauhdissa otti niin vimmatusti päähän ja latelin kaikki tuntemani kirosanat (en tiennytkään osaavani niin monia!) perätysten ajatellessani, että vielä maksoin moisesta rääkistä, enkä kovin vähääkään... Senjälkeen kyllä pyysin hevoselta anteeksi kielenkäyttöäni, eihän se sen vika ollut, mutta meitä ei selvästikään oltu tarkoitettu toisillemme. Kaiken kaikkiaan -jos ei lasketa yleistä rekan alle jäänyttä olotilaa- matka oli muuten mukava. Ihmiset olivat mukavia -onneksi ryhmässämme ei ollut muita suomalaisia, joten saimme avautua aivan vapaasti aina tarpeen vaatiessa ;). Islantilaisethan ovat kansana aivan ihania, joskin pähkähulluja... Viimeisen päivän vietimme Reykjavikissa shoppaillen, ja totesimme vielä ehtivämme jopa valasristeilylle illalla, joten ei kun sinne sutena. Valaita kyllä nähtiin, mutta ikinä en ole ollut niin merikipeä kuin siellä. Lotta ruokki pari kertaa kaloja yli laidan, ja lähellä oli minullakin, mutta troppasin kaikki homeopaattiset rohdot repustani (yhtään pahoinvointiainetta siellä ei kyllä ollut, koska en osannut odottaa tulevani merikipeäksi hevosen selässä)  ja tuijotin sinnikkäästi horisonttia ja hoin itselleni voivani mainiosti - ja silloin kun en jaksanut hokea, ajattelin kohta kuolevani, tai jos en muuten kuolisikaan, hyppäisin ihan kohta pää edellä Atlanttiin, että se kidutus loppuisi ;)

Siitäkin selvittiin, samoin kuin islantilaisista autoilijoista, jotka yrittivät suojatielläkin ajaa päälle, kun autoille oli jo pitkään palanut punainen. Ai niin, ja oma lukunsa oli pieni bussi, joka kuljetti Keflavikin bussista tulijat omiin hotelleihinsa Reykjavikissa. Bussia sanottiin flybusiksi, eikä turhaan - se kirjaimellisesti lensi! Hidastekorokkeiden yli mentiin lisätyllä vauhdilla, niin että varmasti kaikki pyörät olivat välillä ilmassa, ja liikenneympyrässä pyörittiin sellaista vauhtia, ettei yhtään osannut veikata, mistä ulosajosta kuski on ajatellut kuolemaa uhmaten poistua. Jossain pikkukaduilla oli 30 km:n rajoituksia, mutta vauhtimme oli ainakin tuplasti sen...

Islanti on kuitenkin upea maa, jos jotain ehtii nähdäkin, ja varmasti menemme sinne toistekin. Sillä kertaa vuokraamme auton, ja eri puolilta päiväksi hevoset, niin että voimme ratsastaa ihan haluamaamme vauhtia ja pysähdellä aina kun tekee mieli ja valokuvatakin sydämemme kyllyydestä.

On tuo matkailu kyllä tällaiselle suurperheiselle aika stressaavaa. Minulla oli kyllä hyvät lomittajat, mutta silti on aina huoli kaikista kotiin jäävistä, kun ei kukaan muu tunne niiden tapoja ja tarpeita yhtä hyvin kuin itse, ja oli suuri helpotus päästä taas kotiin ja nähdä kaikki terveinä.

Tästä eteenpäin olen sitten aina yhden yön kuussa poissa kotoa, kun pääsin Tampereelle diplomihomeopaattikoulutukseen, jihuu! Seuraavat neljä vuotta ovat kyllä työntäyteisiä, mutta varmasti antoisia. Vielä kun keksisi yöpymispaikan, mihin voisi ottaa koiratkin mukaan, kun tuonne urheiluopistoon niitä ei ainakaan saa viedä, niin olisi oleskelu Nääsvillessä paljon mukavampaa...

Sitä odotellessa :)

No huh, onpas kulunut aikaa sitten viime kirjoituksen, eikä nytkään ole kaikki pelkkää positiivarikamaa...

Lauma on pienentynyt kolmella. Ensin sai Pampula-kani joskus maaliskuussa jonkun hengitystieinfektion, johon ei löytynyt sen enempää syytä kuin sitten lääkettäkään, vaikka kaikki yrittivät kaikkensa. Se sai tulehdukseensa sekä homeopaattiset että kaikki mahdolliset tukilääkkeet ja eläinlääkäristä vielä antibiootit, mutta menehtyi silti reilussa vuorokaudessa.

Seuraavaksi , muutaman viikon kuluttua, tuli Vilma-kanin ruuansulatukseen jotain häikkää. Se lakkasi syömästä eikä voinut ollenkaan hyvin. Sitä en vienyt lääkäriin, koska vika oli selvästi ruuansulatuskanavassa, ja -anteeksi vain, eläinläkärit- ne vaivat hallitsen yleensä aika suvereenisti. Viimeinen, mitä siinä kaivataan, on joku antibioottikuuri, joka tappaa kanin melko varmasti parissa päivässä. Ruokin sitä monta päivää puoliväkisin, ja sainkin sen jo itse syömään, ja kaikki näytti hyvältä. Sitten se huononi uudestaan, kieltäytyi enää edes nielemästä mitään ja kuoli.

Kolmas lähtijä oli Julia-hanhi. Se nyt oli sentään ymmärrettävää, täyttiväthän hanhet tänä keväänä jo 14 v. Tosin kuin Jasper, jolla on ollut vuosien myötä silloin tällöin jotain vaivaa, paisetta ja liikakasvua nokan ympärillä, Julia ei ollut eläissään päivääkään kipeä, eikä edes sulkasatoisena ollut ikinä niin ryytyneen näköinen kuin urokset pahimmillaan. Yhtenä päivänä se vaan lakkasi lähes syömästä ja jatkoi aamulla nukkumistaan, ja seuraavana päivänä se nukkui kokonaan pois. Jasper sai kyllä hyvästellä sen ihan rauhassa, mutta silti olen yllättynyt, ettei se tuntunut erityisemmin murheen murtamalta, vaikka jäi yksin. Ainoa asia, mikä siinä on muuttunut, on, ettei se halunnut kesäkuunkaan koittaessa enää ulkoilla yksin, ja on nykyään sisähanhi - tallissa tosin, mutta kuitenkin. Kai se on vaan turvattoman tuntuista ulkoilla ilman lajikumppania.

Muitakin menetyksiä on koettu, vaikkei sentään onneksi useampia hengenlähtöjä. Tinolta jouduttiin lopulta poistamaan toinen silmä, kun ei siitä saatu millään hoidoilla paineita kuriin ja se lopulta raapi sen itse vielä rikki juuri ennen leikkausta. Aika harva asia saa minua enää sen jälkeen tolaltani kauheudellaan, sen verran läheltä kauhujen kammiota alkoi elämä täällä liipata... Hyvinhän tuo on pärjännyt maaliskuusta asti yhdelläkin silmällä, mutta nyt pari päivää sitten näytti toisenkin kohtalo uhkaavalta. Siinäkin nousivat yhtäkkiä paineet ja jotain sieltä on ilmeisesti ainakin osaksi irronnut, mutta se saatiin sentään vielä lääkityksellä kuriin. Hyvin se ei enää selvästikään silläkään näe, mutta jos tuonkin asteinen näkö säilyisi, olisi se sentään paljon parempi kuin koko silmän poisto, että toivossa eletään.

Nikiltä lähti anaaliadenomat, perhekalleudet ja samalla muutama harmia aiheuttanut hammas. Ikinä en ole mitään leikkausta niin paljon pelännyt. Ajattelin, että se a) kuolee nukutukseen, b) kuolee leikkaukseen, ja c) sieltä löytyy jotain pahanlaatuista, ja lääkäri ehdottaa lopetusta -mihin en tietenkään olisi noin vaan suostunut. Ajelin muiden koirien kanssa ympäriinsä, hypin hermostuneena kaupoissa ja koko ajan pelkäsin, että puhelin soi. Huh! Mutta mitä vielä - kun menin hakemaan Nikiä, niin siellä se jo istuskeli suht pirteänä häkissä ja olisi varmaan vaikka itse kävellyt autoon, jos en olisi rutistanut sitä sylissäni itku kurkussa ikionnellisena :) . Samana iltana se jo söi (eläköön homeopaattinen Arnica!), ja yritti jopa lähteä kanssamme iltalenkille, mitä en kyllä uskaltanut sallia.

Olemme myös rikastuneet puuveneellä. Haimme sen joskus maaliskuun loppupuolella Petäjävedeltä, ja vieläkin se odottaa kylänrannassa pääsyä omaan rantaan ja upoksiin turpoamaan, se kun on sen verran painava, etten saa sitä omin voimin liikkumaan maalla, enkä ole vieläkään saanut siihen sopivia tappeja. Olisi se noloa painua uppeluksiin tuolla muutaman kymmenen metrin matkalla lahden yli ;)  No, on tässä vielä aikaa soudella sillä...

Samalla reissulla tavattiin nykyään Petäjävedellä asuva Rion kasvattaja sekä äiti ja sisar, niin että kello  oli jo melkoisesti, ennen kuin lähdettiin kotia kohti. Loppumatkasta poikkeiltiin sitten vähän joka levähdyspaikalle, ettei olisi kuski sammunut. Mutta missä, oi missä, ovat ne entisaikojen kohteliaat rekkamiehet, jotka päästivät ohi aina tilaisuuden koittaessa, eivätkä koskaan unohtaneet turvaväliä edellä ajavaan?!  Jossain ennen Tamperetta yksi näistä uusavuttomista pissipäistä rekkakuskeista ajoi noin kolmen metrin päässä trailerin perästä kilometritolkulla, vaikka olisin tehnyt mitä. Yritin tähyillä bussipysäkkejä, mutta eihän niitä pimeässä näe kuin kohdalla, eikä mitään äkkijarrutusta voinut sen hirviön edessä ja sillä yhdistelmällä yrittääkään. Lopulta se suostui sentään ohittamaan meidät kun oikein hiljensin, ja henkikultamme vielä säästyivät.

Muutenkin reissulla ja sen jälkeen oli kyseenalainen ilo tavata aika erikoisia miehenpuolia. Ensiksikin veneen myyjän kanssa tehtiin treffit yhdelle levähdyspaikalle, mistä hänen piti edellä ajamalla opastaa meidät perille kotiinsa. No juu...tervehdysten jälkeen kyseinen miekkonen kaasutti tiehensä kuin Vatanen Jyskälässä osin jäistä ja joka tapauksessa minulle täysin vierasta tietä pitkin, niin että ainoa merkki siitä, mistä hän oli äskettäin suhannut, oli tien poskessa silloin tällöin pyörteilevä hiekkapilvi. Voi hyvät hyssykät! Juuri kun ajattelin kiitollisuudella sivutaskussa olevaa GT-karttakirjaa, että sentään löydettäisiin takaisin sieltä, vaikkei mokomaa tyyppiä ikinä enää näkyisi, se ryökäle oli sentään tajunnut pysähtyä ennen sivutietä, joka oli tietysti vielä jäisempi, ja jota pitkin se kaasutteli entistä vauhdikkaammin, niin että löysin perille ihan pelkällä onnella.

Ai niin, ja ennen sitä oli Urjalan paikkeilla oikein iso ratsia, poliisia kuin pipoa ohjaamassa jollekin levähdyspaikalle, jossa katsottiin ajokortit ja rekkariotteet ja hyvä ettei kengännumerotkin. Minua lainkuuliaisempaa kansalaista saa varmaan hakea, ja se on kyllä sitten ihan nyhverö, mutta heti tuollaisessa tilanteessa iskee syyllisyys, ja sitä miettii kaikki pienetkin nopeudenylitykset menneisyydestä ja vaikka mitä. Auton paperit olivat tapansa mukaan (eihän niitä kukaan nykyään edes kysy - edellisestä kerrasta oli varmaan yli 20v!) kartturin puolen ovilokerossa, josta en millään meinannut niitä saada käsiini, kun eväskori täytti koko senpuoleisen penkin. Tunsin itseni ihan lihavaksi keski-ikäiseksi täti-ihmiseksi, jolta sinkoilee hikeä joka suuntaan jokaisessa paniikkitilanteessa, ja olinkin oikeasti varmaan tulipunainen. Onneksi Rio pussasi parhaansa mukaan papereita odottavaa nuorta poliisia koiraverkon takaa. Eikä siinä vielä mitään, se poliisi oli kyllä ihan mukava, mutta jostain saapasteli paikalle vanhempaa mallistoa, joka tähyili autoon sisälle ja kysyi, että onko siellä neljä koiraa. Vastasin naureskellen, että ihan oikein laskettu, jolloin se (huom. persoonapronomini!) sanoi, että eikös siinä ole neljä liikaa?!!! Siis ihan tosi! Menin moisesta melkein sanattomaksi, vaikka kilometrin päästä olisin keksinyt roppakaupalla sanomista mokomalle. Ettäs kehtaa! Mikä hän (anteeksi, se) on arvostelemaan kenenkään perheen suuruutta, ja mitä se ylipäänsä jollekin poliisille kuuluu! Nyt se varmaan tulee ja pidättää minut jollain tekosyyllä, pitivät ajokorttiakin hallussaan niin kauan, että tunsin oloni vähintään etsintäkuulutetuksi rikolliseksi... No, päästiin lähtemään sentään ilman pikaistuksissa tehtyä tinttausta, ja se nuori ja mukava Rion putsaama poliisi vielä varoitteli ajamaan varovasti tielle trailerin kanssa. Teki mieli sanoa, että voi poikakulta, minoon ajanu kuule autoa jo ennen kuin sinä olit edes pilke isäs silmäkulmassa, että enköhän nyt tässä joten kuten selviä ;)

Seuraavana päivänä yhytettiin vielä yksi mies, joka, kilttiä kyllä, tuli auttamaan veneen ottamisessa trailerilta alas. Saatiinhan se lopulta siitä pois, kun olimme ensin käyneet noin viisitoista kertaa keskustelun siitä, että vene olisi syytä ottaa pois ennen kuin yritetään irrottaa traikkua autosta - ja yhtä monta kertaa olin seurannut jeeppiparan nousua korkeuksiin, kun tämä auttaja yritti vielä kerran veivaamalla irrottaa traikkua. Sitten vedin vielä miekkosen ropposen kaksi kertaa (!) irti hangesta, kun se oli ollut ihan pakko ajaa viimeiset kymmenet metrit liki umpihankea perille asti ;)

Nyt on varmaan pakko lopettaa, vaikka kerrottavaa olisi vielä runsaasti, ettei suunnittelemani pitkä iltalenkki jää toteutumatta.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Meinasi tulla suru puseroon, kun rehutynnyristä kiipesi monta päivää vain yksi hiiri, mutta ei hätää - juuri kun suunnittelimme muistotilaisuuden pitämistä sen kadonneelle toverille, se ilmestyi taas jostain, ja ne kipittivät hyttysverkkoa peräkkäin yhtä vauhdikkaasti kuin ennenkin.

Ketutkin ovat helmikuun myötä vilkastuneet. Luulin 18 vuoden metsäseudulla asumisen jälkeen jo olevani jonkinlainen ketun ääntelyn tuntija, mutta ei - täällä ne kiljuvat kuin jättiläisrotat joka ilta, ja saavat Rion ihan tolaltaan iltalenkillä. Itse asiassa en edes muista täällä usein kuulleeni sitä tyypillistä ketun kiimahaukkua, sitä, joka laitetaan leffoissa aina taustalle, kun halutaan korostaa tunnelmaa synkästä ja syksyisestä yöstä, ja joka itse asiassa on asiaa tuntemattomalle aika veret seisauttava kokemus öisessä metsässä. Edelleen ne joka tapauksessa jatkavat vahtaamistani ympäröiviltä kallioilta, ja ilmestyvät perääni jolkottamaan heti, jos liikun pihalla ilman koiria pimeän tultua. Ongelma on vaan nyt tuossa kosinta-ajan karkelohuumassa, joka saa ne kiljumaan silloinkin, kun olen koirineni muutaman kymmenen metrin päässä. Pyry ei niitä onneksi enää kuule, Tino ei niistä välitä, Niki tottelee yleensä hyvin pysäytyskäskyä, mutta Rio säntäilee edes takaisin ympärillämme ja yrittää haukkua mahdollisimman pelottavasti moisille möröille.

Ai niin, yksi uusi hankinta jäi vallan viime blogista pois - meillä on ikioma peräkärry kuomulla ja aisalukoilla ja kaikilla herkuilla! Nykyään heittäydyn yhtä innokkaasti keskusteluun, jossa ruoditaan peräkärryjen eroja ja hyviä ja huonoja puolia ja teknisiä ominaisuuksia, kuin tuoreet äidit lastenvaunuja vertaileviin vastaaviin ;) . Kaksi kertaa ollaan jo haettu sillä puita ja pahnoja Köyliöstä entisiltä naapureilta. Ensimmäisen kerran jälkeen peruutin sen ihan itse oven eteen puuvajaksi tuota solaa pitkin, ja olin haljeta ylpeydestä, kun siinä tuoksinassa ei hajonnut kuin yksi aurinkokennovalaisin. Nyt tiistai-iltana haettiin toinen satsi klapeja, mutta hieman kankeammin. Kärryn pyörien eteen laittamani tiilet kun olivat jäätyneet maahan kiinni, enkä saanut kärryä omin voimin liikuteltua niiden ohi sen vertaa, että olisin saanut sen auton koukkuun kiinni. Jo jeeppiä peruuttaessani rikoin toisen aurinkokennovalon, kun omenapuun oksa taittoi toisen peileistä auton kylkeen, enkä vähään aikaan nähnyt kuin toisesta jotain. Kannattaisi varmaan alkaa harrastaa keilausta ;), kaatoja tulisi ihan sikana. No, onneksi naapurin Hannu tuli taas apuun, ja yhteisvoimin saatiin kärry vihdoin sinne mihin pitikin.

Samalla reissulla tuli kokeiltua vakionopeudensäädintä, kun yhtenä päivänä vihdoin vaivauduin lukemaan sen käyttöohjeen. Olo oli kuin piirretyissä tai vuoristoradalla, kun kaara vaan kiisi samaa vauhtia, oli edessä sitten minkälainen mutka tai mäki tahansa, ja unet karisivat silmistä samaa vauhtia. Lopetin kyllä kokeilun lyhyeen - minusta on mukavampaa miettiä tilannenopeus ihan itse joka hetki.

Tällä kertaa liikkuva puuvajani jäi tuonne pihatien puoleen väliin, tie kun on niin jäinen ja viettävä, etten hyvän tovin taistelunkaan jälkeen saanut sitä työnnettyä ylös asti, ja sekä kärry että auto tekivät jatkuvia sivuluisuja aina vaan kiihtyvässä tahdissa.

Muutenkin täällä on kärsitty jäisistä keleistä. Tuossa kapealla tänne johtavalla yksityistiellä kun on vesi tulvinut tien yli ja jäätynyt siihen niin, että toisen puolen pyörät kyntävät aina rutakon pohjaa myöten, ja terävät jäät raapivat renkaiden reunaa, ja osin jopa jeepinkin pohjaa. Henkilöautoilla tänne ei enää ole ollut mitään asiaa moneen päivään, ja maasturillakin rupeaa tekemään tiukkaa. Onneksi naapurin isäntä lupasi yrittää helpottaa tilannetta traktorilla ja kirveellä - viimeksi mainittuun olisin itsekin pian tarttunut ja mellastanut tiellä oikein sydämeni kyllyydestä ;)

Kaikki jäät eivät kuitenkaan ole pahasta. Meri on vaihteeksi jäätynyt sen verran vahvasti, että jäälle uskaltaa jo kävelemäänkin. Viime viikolla teimmekin siellä melkein kaikki aamulenkit rantoja seuraillen, ja koirilla oli hauskaa. Viime viikonlopun suojailmat sulattivat jäältä lumen ja liukastivat sen niin, ettei siellä enää kävellen tahdo pysyä tolpillaan, ja niinpä kaivoimme eilen esiin potkukelkan, ja jestas että oli hyvä kelkkakeli! Tuli ihan nuoruus mieleen, kun isoäitini samojedi veti kelkkaa niin että tuuli korvissa viuhui, ja hetkessä oltiin Rymättylän puolella.

Viikko sitten lauantaina oltiin kummilasteni (jotka eivät tosiaankaan ole enää lapsia) Lotan ja Oskarin kanssa nauttimassa Apassionata-hevosgaalasta Helsingissä, ja tykättiin kovasti. Lotan ja koirieni kanssa oltiin koko päivä reissussa ja käytiin samalla kyläilemässäkin, Oskari taas Espoossa asuvana vain pistäytyi tapahtumassa.

Taas rupesi mietityttämään tuo Pyryn inkontinenssi... Se kun ei nykyään suostu edes pissaamaan muuta kuin kotinurkissa, vaikka on ikänsä reissannut ympäriinsä. Kotona se lirauttaa eteiseen, jos ei ulko-ovea saa tarpeeksi nopeasti auki, mutta nytkin se oli koko melkein 15-tuntisen reissun täysin hätimättä, vaikka kuinka käytiin koira-aitauksissakin, että saivat olla välillä vapaana. No, elämä on ihmeellistä. Pitää vaan jatkaa oikean homeopaattisen aineen hakemista siihenkin vaivaan, jos saisi taas nukkua kokonaisia öitä pitkästä aikaa.

Riosta on tulossa iso poika kovaa vauhtia. Parhaillaan sillä vaihtuvat hampaat, ja tuntuu, että uusi pureskelukausi on sitä myöten alkanut. Yhtenä päivänä se leiskautti ihan itse jeepin takaluukusta autoon, ylpeydestä halkeamaisillaan, ja nyt pitää makuuhuoneen kori vaihtaa astetta isompaan. Öisin se kyllä edelleen kuorsaa sängyssä, mutta päiväuniin kelpaa korikin.

Tiistaina käytiin Kaarinan klinikalla näyttämässä Tinoa ja Nikiä. Tino sai glaukoomaansa kolmea silmätippaa, ja ensi tiistaina mennään kontrollikäynnille. Nikiltä leikataan anaaliadenoomat ja pari kieltä painavaa poskihammasta mahdollisimman pian, kunhan se ensin syö ainakin viikon antibioottikuurin. Samalla se kastroidaan, mikä on ihan hyvä, kun sillä todettiin kiveskasvainkin.

Reilu viikko sitten itseltäni meni yhtäkkiä niska aivan jumiin, ja sattui suorastaan pelottavasti kun yritti kääntää päätä. Ensin iski paniikki - aivokalvontulehdus, enkä voi mihinkään sairaalaankaan mennä, kun en voi jättää eläimiä... Onneksi tajusin soittaa yhdelle ystävälleni, jolla oli juuri ollut kova flunssa, ja hän sanoi sen olevan flunssan alkuoire. Se oli kyllä helpotus, vaikka yöllä sai kääntää päätä käsillä, kun muuten sattui niin julmetusti, eikä seuraavana päivänäkään voinut katsoa sivulle. Flunssaa ei sitten sillä kertaa kuitenkaan muuten tullut, kun troppasin itseäni parhaan taitoni mukaan, mutta nyt se ryökäle yrittää hyökätä uudestaan. Olen saanut rajoitettua sen mellastuksen vain lievään nuhaan ja yskään, että kai tämä tästä. Hevosten C-vitamiinijauhe ja auringonhattu on kova pari tässä taistelussa!

Kotisivuiltani muuten poistuu sähköpostiosoitteeni. Tämä ihan siksi, että olen kyllästynyt käyttämään aikaani vastaamalla ihmisille, jotka kyselevät, löytyisikö minulta apua heidän eläimensä vaivaan/ongelmaan, ja mitä maksaa. Sitten kun vastaan ja selostan mahdollisimman selvästi eri vaihtoehtoiset hoitomuodot ja hinnat sun muut, niin kyseisestä ihmisestä ei enää koskaan kuulu pihaustakaan.

Ainoa poikkeus näistä kyselijöistä oli eräs mukava nuori nainen, joka ensin lähetti sähköpostia Uudesta Seelannista, ja sitten vielä samana päivänä soitti sieltä, kun olin vastannut. Itse eläin sijaitsee kyllä ihan kotimaassa, ja sai troppeja postitse parissa päivässä. Näin se vaan on kansainvälistä tämäkin homma :)

Toinen ilahduttava tapaus oli erään asiakkaani koira, jolla oli ollut jatkuvia korvatulehduksia jo pari vuotta, ja jolle eläinlääkäri oli suositellut seuraavaksi korvan poistoa, kun antibiootit ja kortisonit eivät auttaneet kuin hetkeksi. Siinä vaiheessa omistaja onneksi rupesi miettimään muita vaihtoehtoja. Haukku sai avun homeopatiasta ja tukihoidoista, ja äskettäin oli eläinlääkärikin todennut korvien olevan ihan kunnossa :) Ja tärkeintä tietysti on, että niitä korvia on edelleen kaksi...

Voi murrrr... Kirjoitin viikonloppuna vihdoin blogia pitkät pätkät, klikkasin ihan oikeaa kohtaa - ja kaikki hävisi jonnekin nettiavaruuteen! Nyt kirjoitan sitten vaikka vähän useammin ja sitä mukaa kun asioita muistuu mieleen, ei kai tässä muukaan auta.

Meidän hoitokettu on ilmeisesti ihan kunnossa :) .Juuri yhtenä päivänä ajattelin, että toivottavasti näen sen, että tiedän, onko sen jalka parantunut, ja eikös se seuraavana päivänä jolkotellut pihassa yhtään ontumatta. Olen jatkanut ketun -tai kettujen, kuten on ilmennyt - ruokintaa silti pakkaskauden yli. Ne alkoivat jo olla niin rohkeita, että ilmestyivät puutarhaan heti kun olin vienyt sinne niiden ruuan illalla, ensin pienempi naaras ja sen jälkeen isompi uros, juuri se entinen jalkavaivainen, niin että saatoin tarkkailla niitä melko hyvin hangen valossa. Nyt on varmaan pakko antaa niiden taas pärjätä omillaan, kun ovat tulleet vähän liiankin rohkeiksi, ja juuri tänä aamuna mennessäni Rion kanssa talliin, hyppäsi toinen aivan taaksemme kalliolta. Ehkä se luuli Rioa ketuksi, sitä se kieltämättä eniten tässä kehitysvaiheessa muistuttaa, ja kokokin on nyt aika oikea - ja ketuilla kiima-aika ainakin lähellä... Onneksi mukanani oli vain Rio, joka tyytyi vähän arastellen haukkumaan outoa otusta eikä yrittänytkään lähteä sen perään, kuten Niki tai jopa kankea Pyry olisi taatusti tehnyt.

Kissojen talviulkoilut ovat toistaiseksi päättyneet. Muutama viikko sitten, kun oli suojaa ja lumetonta, ja hanhet saattoivat vielä ulkoilla tallin siivouksen aikana, Rio ajoi hanhet laitumelle hevosten seuraan. Menin jonkin ajan päästä ajamaan niitä takaisin talliin, ja yllemme ilmestyi merikotka kaartelemaan, miettien ilmeisesti, kenet nappaisi saaliikseen, koiran vai toisen hanhista. Se ei edes hätkähtänyt, vaikka luin sille tiukkaan sävyyn lakia, ja katosi vasta aikojen päästä. Niin että nyt kissat eivät pääse ulos sitäkään vähää ennen kuin meri on taas auki ja kotka tyytyy muihin saaliisiin. Isoäidiltäni kotka vei kissan tuosta pellolta vuosikymmeniä sitten eräänä kovana talvena, ja tokihan niille edelleen helppo saalis kelpaa.

Käytiin vihdoin Järvenpäässä vaihdattamassa jeepin ahtoputki, ja johan putosi taas kulutuskin kiitettävästi. Käytiin jollain rannalla Hyrylässä koirien kanssa ulkoilemassa, ja tuskin olin ensimmäiseen paikkaan pysäyttänyt auton, kun viereisestä sulasta lammesta nousi kymmenittäin sorsia matoksi auton ympärille. Ne raukat luulivat tietenkin saavansa ruokaa, ja neuvottelimme pitkän tovin, ennen kuin suostuivat siirtymään sen verran, että uskalsin käynnistää auton. Kauempana uskalsin sitten jo ottaa koiratkin ulos, ja lopuksi otin vielä Rion ihan erikseen kävelemään, se kun ei malta aina hätiä kovassa tohinassa. Vein sen sorsalammen lähelle lintuja tervehtimään, mutta se luuli ilmeisesti niitä joksikin hanhimutaatioiksi ja sai lievän sätkyn, kun sorsia alkoi taapertaa lammen täydeltä luoksemme kovasti kaakattaen. Poistuimme paikalta aika vikkelästi...

Tallissa, tai oikeastaan verstas/karjakeittiö/taukotilassa asustelee pari kesyä hiirtä. Vähintään kerran päivässä ne ovat hevosten rehutynnyrissä, josta olen kauhonut niitä vesikauhalla ylös. Nyt niille tarvitsee vain asettaa hyttysverkkorulla pystyyn tynnyriin, ja ne kiipeävät sitä pitkin tottelevaisesti pois tynnyristä. Rion suurta huvia on tarkkailla niiden hyppelyä piiloihinsa :)

Käytiin viime viikolla Köyliössä rokotuksilla ja verikokeissa. Autossa oli varsin tiivis tunnelma, kun kyydissä oli koirien lisäksi neljä kissaa bokseissaan, ja tunnelma sen kuin tiivistyi kahden pissattua tyynyihinsä. Onneksi jeepissä on ilmastointi, kissanpissanhaju kun ei ole niitä miellyttävimpiä... Lisäksi Pörri oksensi menomatkalla, että pidettiin pieni siivoustauko, mutta hyvin sentään ehdittiin. Tino ja Rio saivat rokotukset, samoin Pörri ja Viiru, ja Pyrystä, Nököstä ja Mustista otettiin munuais- ja maksakokeet. Tänään Elina soitti tuloksista, ja hyviä olivat kissojen arvot. Pyrynkin maksa-arvot olivat pudonneet puoleen edellisjoulusta, jolloin yksi eläinlääkäri oli ilmeisen valmis tuomitsemaan sen kuolemaan :) Tervetuloa hoitoomme, kaikki "toivottomat" maksatapaukset! Elinan kanssa pähkäiltiin myös Tinon silmää, kun se ei tunnu näkevän toisella ainakaan hyvin. Siinä on ilmeisesti glaukooma, mutta vähäinen näkynyt turvotus näyttää hävinneen jo muutaman päivän mustikka-luteiinivalmistekuurilla. Nikin takapäässä olin edellisenä päivänä (onneksi vasta silloin- en ehtinyt kiipeillä kuin yhden yön seinille) huomannut oudon pullistuman, jota en ollenkaan uskonut adenoomaksi. Se se nyt kuitenkin onneksi on, että pitää kyllä leikata ja kastroida samalla ettei uusi, mutta on sentään hyvänlaatuinen. Nyt pitää sitten mennä vielä täällä klinikalle noiden kahden kanssa.

Ai niin, ja Reiki 2 -kurssillekin vihdoin pääsin. Nyt voin lähettää reikiä kaukona ja puhdistaa erilaisia tiloja, ja muutenkin tuntuu reiki sen jälkeen voimistuneen.

Kurssin jälkeisellä viikolla kaaduin oikein kunnolla jäällä alamäessä kahden vesiämpärin kanssa ja löin kaikki paikat päätä myöten. Troppasin tietysti itseäni homeopaattisesti, eikä mitään aivotärähdyksen oireita tuntunut, mutta muutaman päivän olin ihan toistaitoinen ja unohtelin jatkuvasti kaikenlaista. Sitä menoa olisin ollut muutamassa viikossa valmis dementiakotiin, mutta onneksi se meni ohi (tai sitten en enää muista edes sitä, etten muista mitään), ja saamme vielä temmeltää täällä kotinurkissa ihan rauhassa:)